Kukapa oikeasti haluaisi myöntää olevansa kaavoihin kangistunut...? En minäkään! Haluan ajatella (ja ajattelenkin) olevani dynaaminen, monenlaisiin tilanteisiin sopeutuva, ei-rutinoitunut ja jatkuvasti uutta omaksuva. Vaan mietitäänpä hiukan...
- Arkiaamuisin haluan ehdottomasti herätä vähintään puoli tuntia ennen muuta perhettä. Pesen hiukset ja juon aamukahvini kaikessa rauhassa uutisia ja lempiblogeja selaillen. Tämä puolituntinen on todellinen henkireikä - jos se jää väliin, olen pahalla tuulella. Niin ja kahvi, sitä ilman ei aamu lähde käyntiin. Juon ainakin kaksi isoa kupillista. Myös hiustenpesu on ehdoton, muuten koko päivän olo on nuhjuinen.
- Viikonloppuaamuisin puolestaan vaadin, että saan nukkua pitkään toisena aamuna. Muuten koko tulevan viikon balanssi on ihan pielessä.
- Aamulla töihin ajaessa kuuntelen aina YleX:n aamua (ikävä Mattia!) ja kotiin ajaessa taas Voicen iltapäivää. Jotenkin en vaan ikinä tee toisin päin, se ei vain tunnu oikealta. (Perheessämme on ollut viime syksystä asti kaksi autoa, melkoinen arjen
pelastus! Voin myöntää, että olen muutaman kuukauden aikana tottunut
omaan autoon ihan täysin, rutinoitunut siis siihenkin.)
- Kuuden viikon välein käyn samalla vakkarikampaajalla raidotuttamassa hiukseni. Hiustyylini on ollut sama yli kahdeksan vuotta, pituus saattaa muuttua korkeintaan viisi senttiä suuntaan tai toiseen. Haluan, että hiukseni näyttävät luonnostaan vaaleilta, vaikka eivät tietenkään sitä ole. Niinpä myös erittäin usein tarkistan juurikasvuni sävyn suhteessa värjättyyn osuuteen erilaissa valaistuksissa, kuten työpaikan parkkipaikalla. Vaikka olisin siis tarkistanut sen samassa paikassa ja samassa valaistuksessa juuri edellisenä päivänä. Suurin kohteliaisuus on, jos joku joskus luulee, etten ole värjännyt hiuksiani ollenkaan. Ei varmaan tarvitse sanoa, etten voisi kuvitellakaan mitään villiä väriä kuten punaista - ja nykyään kukaan ei usko, että juuri minä olen kokeillut kaikki mahdolliset hiusvärit joskus nuoruudessa.
- Tasaisin väliajoin repäisen ja leikkautan otsatukan, joka kaikkien mielestä sopii minulle täydellisesti, mutta itse en viihdy ja kasvatan sen pois. Kunnes taas alan harkita sen leikkaamista (juuri nyt elän tuossa harkintavaiheessa, onhan edellinen otsis näppärästi saatu kasvatettua).
- Tarkistan ainakin sata kertaa päivässä peilistä hampaani. Minulla on neuroosi hampaiden väliin jäävistä ruuanmurusista. Jos en ole varma, ettei hampaissani ole mitään suttuja, en oikein pysty puhumaan rennosti. Olen muutenkin vähän hammasfriikki ja haluan käydä puolen vuoden välein suuhygienistillä. En ole kuitenkaan yhtään tyytyväinen hampaideni ulkonäköön.
- Tulen vihaiseksi ja ärsyttäväksi, jos en pääse jumppaan ainakin kaksi kertaa viikossa. Todellinen riippuvuus.
- Kun mietin jotain asiaa, haistelen ylähuultani. Teen tätä todella usein. Ylähuuli taipuu ihan helposti nenään asti. Voin kertoa, ettei se näytä erityisen viehättävältä tai naiselliselta.
- Minulla on todella paha tapa pitää jotain vihkoa tai muuta tavaraa näppäimistön ja itseni välissä, mikä tekee kirjoittamisesta epäergonomista. Tästä tavasta tuntuu olevan todella hankala päästä eroon.
- En pysty olemaan kahta päivää kauempaa ilman karkkia tai suklaata.
... ja varmasti listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään! Toisaalta uusien tapojen omaksuminen on sekin ihmeen vaikeaa. Esimerkiksi, että osaisi käydä kasvohoidoissa yhtä luontevan säännöllisesti kuin kampaajalla. Tai että kirjojen lukeminen olisi yhtä pakollista kuin jumpissa käyminen. Ei kai tämä nyt vain kerro, että olen itse asiassa jo vähän vanha... APUA!
Kertokaa nyt tekin, mihin kaavoihin olette kangistuneet? En kai ole ainoa?
P.S. Kuva parin vuoden takaa, ajalta jolloin tietenkin harkitsin otsatukan pois kasvatusta.
Translation: Sometimes it's good to take a moment and think about the routines you've built for yourself. Are they making your life better - or just more complicated?