Luin vähän aikaa sitten koskettavan ja kauniisti kirjoitetun romaanin: Ulla-Lena Lundbergin Jää. Varmasti moni on jo tuon Finlandia-voittajan lukenutkin, mutta ajattelin vinkata kirjasta näin naistenpäivänä, koska mielestäni tarina on ennen kaikkea kertomus vahvoista naisista, vaikka varsinaisena päähenkilönä onkin mies, pastori.
Romaanin tapahtumat sijoittuvat sotien jälkeiseen jälleenrakennuksen aikaan "Luodoille" ulkosaaristoon. Lundberg kuvaa todella kauniisti saariston karun kaunista elämää. Aluksi kirjan verkkainen kerronta tuntuu jotenkin laahaavalta, mutta se tempaa nopeasti mukaansa ja itse nautin tämän kirjan hitaudesta valtavasti.
Luotojen yhteisö on toisaalta vahva ja toisiaan tukeva, toisaalta
kahtiajakautunut ja haavoittuva. Nuori innokas ja sydämellinen pappi
perheineen saapuu seurakuntaan ja kirja onkin kertomus
heidän sopeutumisestaan Luodoille ja elämästään rakastettuna
saaristolaisyhteisön osana.
Erityisesti
Jää on minun silmissäni tarina papin vaimosta Mona Kummelista, joka on vahva ja
toimelias nainen. Hän seisoo suuressa rakkaudessaan miehensä takana
hoitaen perheen käytännön asiat lastenkasvatuksesta karjanhoitoon.
Pastorska ei kuitenkaan ole kirjan ainut vahva nainen. Hän kasvattaa myös omista tyttäristään sellaisia, kehdosta lähtien ja kovinkin ottein. Vaikuttavia naisia ovat myös Osuuskaupan hoitaja Adele Bergman, joka huolehtii
tarmokkaasti siitä, että luotolaisilla riittää ruokaa ja tarvikkeita
niukkuuden keskellä, sekä Neuvostoliitosta paennut lääkäri-kätilö Irina
Gyllen, joka kantaa sisällään suurta surua ja syyllisyyttä, mutta
huolehtii luotolaisten terveydestä poikkeuksellisella tavalla.
Luodoilla Kristinuskon Jumalaan turvaudutaan, mutta myös taikauskolla on oma tärkeä roolinsa karuissa oloissa selviytymisessä. Lundberg kuvaa mielestäni todella hienosti jännittäviä merimatkoja sään armoilla - matkoja, jotka ovat jokaikinen vaarallisia ja saattavat jäädä tekijänsä viimeisiksi.
Itse nautin tästä kirjasta paljon sen saaristolaiselämän kuvauksen vuoksi. Isoäitini on kotoisin Turun saaristosta ja olen viettänyt lapsuuden kesinä hienoja hetkiä hänen lapsuudenkodissaan meren rannalla. "Vanhamummulassa" vietetyt päivät olivat aina kesän odotettuja kohokohtia ja saaristolaiselämä kiehtoi minua valtavasti. Siellä oli jotain aivan erilaista taikaa kuin missään muualla. Karut kalliot, kuivuus ja veden niukkuus, maisemien kauneus, kylmä merivesi, valtavat laiturit, kalan perkaaminen kissan kanssa, purjelaivat horisontissa, saunominen meren rannalla rantasaunassa, ihmisten ystävällisyys, seinien läpi vinkuva tuuli, tuoksut, pitkät kauppamatkat ja kalakeitto, josta kala syötiin erikseen. Taianomainen paikka pienelle tytölle.
Ulla-Lena Lundbergin uusimman luettuni jäin miettimään, voiko nainen olla liiankin vahva. Mona Kummel oli ehkä sellainen. Kun hänen vahvuutensa polttoaineena oli loputon rakkaus ja onnellinen avioliitto, se näyttäytyi positiivisena tarmokkuutena. Mutta traagisten tapahtumien myötä hän tarrautui vahvuuteensa yhä voimakkaammin, ei pystynyt ottamaan apua vastaan ja myöntämään, että jokaisella ihmisellä on omat kipupisteensä ja heikot hetkensä, että jokainen tarvitsee myös muita.
Kirjan lopetus oli kyllä mielestäni aika selvästi sen henkinen, että jatko-osaa voidaan ehkä jäädä odottelemaan... Vai mitäs mieltä te olette?
Hyvää naistenpäivää teille kaikille!
P.S. Postauksen kuvat ovat Turun saaristosta, vanhamummulan maisemista kesältä 2009.
