Ääni inspiroi (langattomasti)

Yhteistyössä: Sudio

Minulla on aika tunteellinen suhde musiikkiin. Muistan tärkeimmät tapahtumat elämässäni musiikin kautta, etenkin lyriikoiden. En pysty töissä juurikaan kuuntelemaan mitään, koska musiikki vie niin muihin maailmoihin ja eri tunnelmiin, että minun on melkein mahdotonta suhtautua vakavasti tavallisiin töihini. Toisaalta tietyt ihanat asiat elämässä eivät olisi puoliksikaan niin ihania ilman musiikkia. Juoksulenkit. Joogasarjat. Liikunta ylipäätään. Matkustaminen, pakkaaminen, kotityöt. Bloggaaminen, valokuvaaminen.

Meidän perheessä mies on ollut vahvasti vastuussa äänentoistoon liittyvistä asioista ja olen ahkerasti lainaillut hänen kuulokkeitaan. Asiasta on tullut hiukan palautetta ja olen miettinyt omien kuulokkeiden hankkimista. Etenkin langattomuus on houkutellut. Niinpä kun Sudio otti yhteyttä yhteistyön merkeissä, ilahduin kovasti. Sain valita bloginäkyvyyttä vastaan haluamani mallin heidän verkkokaupastaan ja päädyin Regent-malliin.

Nämä uudet bluetooth-kuulokkeeni ovat ensinnäkin todella tyylikkäät. Toiseksi akun kesto vaikuttaa äärimmäisen hyvältä - en ole ladannut näitä vielä kertaakaan, vaikka käyttötunteja on kertynyt jo tosi paljon, myös pakkasessa lenkkeillessä. Käyttöönotto oli äärimmäisen helppoa, juuri tuon valmiiksi ladatun akun ansiosta, mutta myös puhelimeni löysi kuulokkeet hetkessä. Kuulokkeet istuvat myös tosi hyvin päähäni, eivätkä ne kuulemma päästä ääntä läpi ollenkaan.

Äänentoiston laatu ei pääse ihan samalle tasolle kuin ne mieheltä lainatut perinteiset langalliset (jotka hän on äänentoistohifistelijänä valinnut), joten ajattelin aluksi, että tulisin käyttämään näitä Sudion kuulokkeita lähinnä niissä tilanteissa, joissa erityisesti tarvitsen langattomuutta. Mutta täytyy myöntää, että tämä langattomuus on niin kätevää ja ihanaa, etten ole kyllä kaivannut miehen kuulokkeita kertaakaan. Taitaa olla herrakin iloinen asiasta. ;)

Tiedän, että joogaajien keskuudessa musiikki jakaa paljon mielipiteitä, mutta mun mielestä hyvään harjoitukseen todellakin kuuluu ihana, rauhoittava musiikki. Joogasarjoissa langattomat kuulokkeet ovat oikeastaan ihan välttämättömyys, koska niiden johtojen kanssa asanasta toiseen siirtyminen ei kertakaikkiaan onnistu. On ihanaa joogata rauhassa näiden uusien kuulokkeiden kanssa! Jotenkin harjoitus on vielä rauhoittavampi kun tiedän, etteivät muut kuule edes musiikkiani - joogaan vain itseäni varten.

Entäs sitten kotityöt? On ihan mahtavaa siivoilla ja touhuilla kun johdot eivät häiritse ja puhelin voi olla rauhassa omassa paikassaan. Kantosäde on nimittäin mukavat 10 metriä.

Ja toki näin talviaikaan ihan vaikka kauppareissulla on tosi kiva käyttää langattomia kuulokkeita kun ei tarvitse miettiä, mistä välistä ne johdot nyt tulevat kaikkien takkien ja huivien kanssa.

Jos kaipaat uskollista treenikaveria, joka tsemppaa tekemään hyvän harjoituksen ihan kaikkina vuodenaikoina, niin joulun alla kuin uuden vuoden vaihtuessa, niin tilaa ihmeessä itsellesikin uudet, langattomat kuulokkeet. Toimii! 31.12.2017 asti saat koodilla zubi15 Sudion verkkokaupasta -15 % alennuksen. 

Kiitos yhteistyöstä Sudio!

Onko lauantai viikon stressaavin päivä? Ajatuksia hyvinvoinnista ja jaksamisesta.

Lauantaiaamu. Herättiin pojan jo aikaisin, annetaan iskän nukkua tänään pitkään. Ulkona on pimeää, joten olen sytyttänyt paljon tunnelmavaloja. Menee monta kuppia kahvia rauhalliseen tahtiin. Hyvä olla kun viikonloppu on vasta aluillaan.

Tähän viikonloppuun on ladattu paljon odotuksia palautumisesta. Kulunut viikko oli tosi kiireinen ja aktiivinen. Eilen perjantaina tuntui, että olen ihan täysin ylikierroksilla (ja olinkin). Nyt olo yöunien jälkeen on jo parempi. Mietin, mitä tänään tehtäisiin - Tampereella vietetään pikkuputiikkien joulunavausta, uusi pääkirjasto Metso on avautunut uudistuneena, uusi Koskipuiston upea Puisto-ravintola on vielä perheen kanssa testaamatta ja Kauppahallissa tekisi mieli käydä ostamassa jotain vähän erityisempiä raaka-aineita sunnuntaikokkailuun. Toivon siis, että pojat innostuvat lähtemään kanssani pitkästä aikaa keskustaan pyörimään. 

Toisaalta pitäisi myös siivoilla ja tehdä kaikenlaisia muita kotihommia. Ja treenata - olisiko lenkki tai joogatunti kuitenkin tärkeämpi kuin kaupunkireissu..? Ehdottomasti nukkuminen on tärkeää - ehkä jopa pienet päikkärit. Toki kavereitakin olisi kiva tavata, niitä suunnitelmia onkin sitten huomiselle. Ainakin mummulle soitan pitkästä aikaa!

Kuulostaako rentouttavalta ja palauttavalta? Juu, kivoja asioita, mutta olisikohan tuossa jo vähän liikaa? Olenko kysynyt, mitä lapseni toivoo? Entä mieheni?

Olen tämän vuoden aikana miettinyt enemmän omaa jaksamistani kuin koskaan aiemmin. Varmaan tuttu kuvio päälle kolmekymppiselle - töissä alkaa olla sen verran vuosia takana, että vastuutakin on kertynyt paljon. Tekemistä tulee koko ajan enemmän ja on pakko sopeutua siihen, ettei kaikkea vaan pysty hoitamaan. Samalla kun nautin mielenkiintoisista työtehtävistäni, mietin, että onko tämä työ nyt se, jota oikeasti haluan tehdä. Mikä on intohimoni? Mihin suuntaan haluan mennä? 

Perheen kanssa vietettyyn aikaan haluan panostaa, samaten harrastuksiin. Olen tosi kiinnostunut hyvinvoinnista, kulttuurista, politiikasta, kirjallisuudesta, musiikista... Kivoja juttuja ympärillä on paljon ja moniin menoihin olisi mukava osallistua. Tunnen paljon erittäin inspiroivia ja fiksuja ihmisiä, joiden kanssa haluaisin viettää paljon enemmän aikaa ja oppia heiltä.

Mieli ja keho ovat yhtä. En ole mukava ihminen, hyvä äiti, vaimo saati riittävän läsnäoleva esimies, jos en nuku hyvin ja liiku tarpeeksi. Nämä ovat toki yksilöllisiä asioita, mutta minä olen pienestä lapsesta asti opettanut kehoni siihen, että unen ja liikunnan tarpeeni ovat todella suuret. 

Joskus se oikeasti hiukan harmittaakin, koska jäisihän sitä enemmän aikaa muulle, jos ei aina tarvitsisi olla menossa niin aikaisin nukkumaan tai kiirehtiä lenkille, mutta toisaalta nämähän ovat asioita, joista nautin. Olen huomannut, että kehoni kaipaa ihan erityisesti venytystä ja raitista ilmaa, joten nykyään liikuntani on lähinnä lenkkeilyä ja joogaa. Voin hyvin niiden avulla juuri nyt. Jos mieli ja keho alkaa kaivata vaikkapa BodyPumpia, niin toki menen sitten sinnekin.

En ole ainoastaan miettinyt hyvinvointiasioita paljon vaan myös tehnyt asioita tietääkseni niistä enemmän.

Osallistuin alkuvuonna FirstBeat-mittaukseen, joka paljasti sykevälimittauksen avulla kolmen vuorokauden ajalta aktiivisuuteni ja palautumiseni. Tulokset olivat hyvät. Elin mittauksen mukaan melko kuormittavaa ja superaktiivista elämää, mutta palauduin unen aikana rasituksestani riittävän hyvin. Se, mikä kuitenkin pysäytti ja pisti miettimään, oli se, että vuorokauden stressaavin hetki jokaisena mittauspäivänä oli vapaa-ajallani. On helppo syyttää stressistä työtä ja toki työpäivienkin aikana oli isoja stressipiikkejä, mutta mikä oikeasti kuormittaa eniten...? Ehkä se onkin se mielenkiintoinen vapaa-aika, joka on täynnä kivoja ja rakkaita asioita - joita on vain määrällisesti aika paljon. Eikä työ ainoastaan syö voimavaroja vaan myös lisää niitä! 

FirstBeatin tutkimusten mukaan lauantai monelle viikon stressaavin päivä ja itse asiassa palautuminen on alkuviikosta parempaa. Eikö ole aika yllättävää? 

Mittauksen yhteydessä pidettiin myös luentoja, joista jäi mieleen monia tärkeitä asioita. Ensinnäkin ruokailu. Toiseksi lepo. Ei ole mitään hyötyä treenata, jos ei syö ja lepää riittävästi. Myös illalla pitää syödä hyvin, jotta keholla on polttoainetta palautumiseen unen aikana. Ja jos on oikeasti väsynyt, ei treenistä ole mitään hyötyä. Silloin on parempi vain levätä. On tärkeää tunnistaa ero väsymyksen ja laiskuuden välillä. Laiskuuteen auttaa kunnon treeni, väsymykseen lepo. 

Olen myöskin käynyt tämän vuoden aikana Mindfullness-tunneilla (kiitos upealle työnantajalleni tästäkin mahdollisuudesta!). Niissä on harjoiteltu pysähtymistä ja keskittymistä. Aivot eivät toimi enää vanhempana, jos jatkamme jatkuvien keskeytysten kanssa ja olemme jatkuvasti tavoitettavissa. Todella pysäyttävää! Ihminen voi oikeasti tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan tehokkaasti. Multitasking on yksi suuri huijaus! Toki pitää suunnitella tulevaa ja ennakoida asioita, mutta niille on varattava oma aikansa eikä tehdä sitä jatkuvasti samalla kun oikeasti tekee jotain aivan muuta. Ihan järjettömän vaikeaa!

Ja sitten vielä Fustra. Treenimuoto, jota olen harrastanut nyt puolitoista vuotta ja olen saanut valtavasti ahaa-elämyksiä! Paljon olen liikkunut elämäni aikana, mutta osittain virheellisissä asennoissa. Fustran avulla olen saanut helpotusta selkä- ja hartiakipuihin, voimaa keskivartaloon ja parempaa ryhtiä. Aivan mahtava treenimuoto, jossa hitaiden liikkeiden avulla tehdään mahtavia tuloksia.

Jep, hienoja asioita ja tärkeitä mittauksia. Minulle. 

Minäminäminä. Entä muut?

Siis takaisin tähän hämärään lauantaiaamuun. Kysyn pojalta, mitä hän haluaisi tehdä tänään. Hän toivoo, että leikkisin hänen kanssaan lohikäärmeäitiä ja lohikäärmevauvaa, jotka asuvat olohuoneen nurkkaan rakennetussa majassa. Hän haluaisi lähteä metsään eväsretkelle kuten viime viikonloppunakin. Siis niitä aidosti palauttavia asioita.

Lempeää viikonloppua!

Tuleeko somesta paha olo?

Viime perjantaina Pikku-T tuli kipeäksi. En ollut onneksi ehtinyt suunnitella mitään viikonlopuksi ja tarkoitus oli olla vain kotona. Ihan jees siis, ajattelin. Tätä tarvitsenkin - käpertymistä torkkupeiton alle ja rentoa olemista vaan.

Lauantaina pääsin käymään joogassa ja leivoimme pikku potilaan kanssa isänpäiväkakun. Fiilis oli ihan hyvä ja rento, tein kotitöitä ja hengailtiin perheen kanssa. Ehkä aavistuksen tylsistynyt tunnelma meillä vallitsi, joten napsautettiin poitsulle leffa päälle ja uppouduttiin omien puhelimiemme maailmoihin.

No, tietysti aloin selata somea. Instagram-feedini täyttyi toinen toistaan upeammista reissukuvista, isänpäiväyllätyksien valmisteluista, sisustuksista, asetelmista. 

Äkkiä rento ja hyvällä tavalla tylsistynyt fiilikseni vaihtui kireyteen. Mitä nuo pyykkivuoretkin tuossa ivailee? Anteeksi vaan mutta missä meidän fine dining-illallinen viipyy ja miksei ovessa ole jo rentoa DIY eukalyptuskranssia?

Onneksi tajusin itsekin, mistä fiilikseni täydellinen vaihtuminen syntyi. Hävetti. Hävettää vieläkin. Eihän mulla nyt voi olla noin huono itsetunto, että annan (osittain tuntemattomien) ihmisten somekuvien vaikuttaa fiilikseeni. Eihän?

Tiedänhän itsekin bloggaajana ja somekanavien suurkuluttajana, että se kuvavirta on vain pieni pintaraapaisu elämästä.

Ja miksen voinut tarttua vaikka kirjaan sen puhelimen sijaan? 

Jäin miettimään, tuottaako some enemmän pahaa oloa ja ahdistusta vai iloa ja piristystä. Varmasti moni, minäkin, tavoittelee postauksillaan inspiraatiota, iloa ja hyvää fiilistä, mutta entä jos vastaanottaja ei koekaan niin. Ja sitten on se sisällöntuottajan paine. Kun käyttää paljon aikaa postauksen luomiseen, mutta se saakin todella vähän katselukertoja eikä yhtään kommentteja. Olisiko parempi, jos ei tietäisi lukuja ja seuraajien määrää? 

Luin hiljattain Imagesta Paula Norosen haastattelun, jossa hän kertoi, että jos olisi aikanaan saanut kaikki Radiomafiaan tulevat negatiiviset palautteet itselleen (esim. somekanavien kautta), hänen uransa olisi varmasti loppunut lyhyeen. Fiksut tuottajat olivat päästäneet Paulan tietoisuuteen vain pienen osan, eikä hän kuulemma tiennyt kuuntelijamääristäkään juuri mitään. 

Jäin miettimään myös sitä, miten pahasti olen koukussa someen. Oikeasti tosi pahasti. Liian. Kokonainen vuorokausi ilman yhtään Instagramin selailua, Facebookissa vierailua tai blogien lukemista tuntuisi melkein kidutukselta. Vaikka TIEDÄN, että siitä tulisi pelkästään hyvä olo. Olen testannut sen unohtamalla puhelimen kotiin muutamia kertoja ja se rauhallisuuden ja läsnäolon tunne on oikeasti ollut tosi voimaannuttava. On helppo sanoa, että pidä taukoa äläkä ota sitä puhelinta esiin. Mutta kun se on oikeasti koko ajan vaikeampaa!

Koska mä rakastan somea. Liityin Facebookiin ensimmäisten kavereideni joukossa ja olin ihan reimuissani siitä! Jo ennen oikeita somekanavia olin innokas slambookien vaihtelija ja ystäväkirjojen täyttelijä sekä minulla oli kirjekavereita ympäri maailmaa. Bloggaaminen on ollut luonteva jatke ja olen kuvieni ja tekstieni kautta pystynyt toteuttamaan itseäni paljon - ja myös oppinut tosi paljon, ihan työelämässäkin tarvittavia taitoja.

Se riemu kun sai ensimmäiset FB-kaverit ja ekat seuraajat blogiin! Sen kun muistaisi vieläkin. Ja kyllä mä muistankin. Pohjimmiltaan somesta tulee tosi hyvä olo. Ainakin kun malttaa välillä pitää taukoa ja muistaa asioiden oikean tärkeysjärjestyksen. 

Hyvää oloa uuteen, alkavaan viikkoon! <3

P.S. Postauksen kuvat ovat Tokiosta, upeasta Imperial Palace East Gardenista.

Kaikella on tarkoitus? (50-luvun arkkitehtuuria, mummilan tuoksua ja koira-allergiaa)

Lapsena minulla oli ihana mummila Porin Tiilimäellä. Kolmikerroksinen 50-luvun rivitalokoti, joka oli täynnä mielenkiintoisia paikkoja, komeroita, sokkeloita ja mummin loputtomia aarteita. Vinot katot, erikoisissa paikoissa olevat ikkunat, pitsiverhot, plyyshisohvat. Kellarissa ukin suksienhuoltopiste, puutarhassa rautaportit ja upeat kukkaistutukset. 

Kun olin 13-vuotias, minulle hyvin rakas ja läheinen ukki kuoli. Mummi muutti pienempään kerrostalokotiin Silloin vanhempani miettivät, voisivatko he ostaa tämän kodin meille, mutta se olisi ollut liian ahdas koko perheellemme.

Teininä kuitenkin haaveilin asumisesta juuri tuolla. Menevän nuoren naisen vaakakupissa painoi tietysti se, että Tiilimäeltä olisi ollut lyhyt matka harrastuksiin ja keskustan menoihin, mutta olin myös hyvin kiintynyt itse taloon, sen tuoksuihin, muotoihin ja ympäristöön. 

Monta vuotta myöhemmin tämä asunto, tai siis MEIDÄN MUMMILA, tuli myyntiin. Olin jo muuttanut pois kotoa, mutta Porissa käymässä. Äiti kysyi ohimennen, lähtisinkö katsomaan. No tietenkin!

Kun astuimme sisään, se mummilan tuoksu tuli ensimmäisenä vastaan. Itku tuli vasta yläkerrassa. Kiersin jokaisessa huoneessa, enkä melkein malttanut lähteä ollenkaan pois. Näin kodin arkkitehtuurin ja sisustuksen yksityiskohdat eri tavalla kuin lapsena, mutta se tuttu henki oli siellä ihan samana.

En voinut kuvitella sitä vaihtoehtoa, että vanhempani eivät muuttaisi tähän kotiin. Ei sellaista kai ollut.

Kaikella on tarkoitus. Sillä on tarkoituksensa, että tämä asunto on paitsi minun, myös lapseni mummila. Sillä on tarkoitus, että ukilla ja mummilla ei ollut aikanaan varaa tehdä isoja remontteja ja uudistuksia. Nyt tämä asunto on se yksilö taloyhtiössä, jota ihaillaan. Ai näinkö arkkitehti tämän suunnitteli? Näinkö tämä alun perin oli? 

Toki 50-luvun moderni funktionalismi, jota tämä arkkitehti Aulis Blomstedtin suunnittelema "ketjutalo" mielestäni edustaa, on juuri nyt todella trendikästä, mutta minä uskon, että rakennusajan harkitut yksityiskohdat eivät menetä tenhoaan ikinä. Tämä talo ja sen alkuperäiset aidot materiaalit tulevat kestämään vielä todella, todella pitkään. Kunpa malttaisimme useammin antaa asioille aikaa ja jälkikäteen nähdä niiden kauneus.

Mummila on ollut meidän Pikku-T:lle ihan pienestä asti tosi tärkeä paikka. Hän on ollut siellä hoidossa paljon. Käynyt papan kanssa läheisellä jäähallilla katsomassa Ässien pelejä, ulkoilemassa "Porimettässä" ja mummin kanssa polskimassa maauimalassa (joka muuten myös edustaa 50-luvun funkkista, suosittelen tutustumaan). Tämän hoitopaikan ansiosta me vanhemmat olemme saaneet järjestettyä monia päällekkäisiä työmenoja, juhlia ja reissuja. Olen hyvin iloinen ja kiitollinen niistä.

Nyt hoitoreissut ovat vaikeutuneet, enkä tiedä, kuinka paljon niitä on enää jäljellä. Pikku-T on tosi pahasti allergisoitunut mummilan koiralle. Mummilassa, jossa minun on ollut aina niin helppo hengittää, ei pojallani kirjaimellisesti riitä happi. Se on ihan kamalaa. En vielä ihan täysin edes käsitä, miten iso asia tämä meidän perheelle onkaan. 

Tässä viime aikoina on tullut aika usein vastaan asioita, jotka eivät ole menneet niin kuin minä olisin halunnut. Mutta kaikella on tarkoituksensa ja kyllä tämäkin vielä ratkeaa parhain päin. Näin uskon. Ainakin itse osaan arvostaa ja olla kiitollinen siitä, ettei itselläni ole koskaan ollut allergioita. Olen voinut syödä mitä vaan, yöpyä missä tahansa ja käyttää melkein mitä kosmetiikkaa tahansa. En enää pidä sitä itsestäänselvyytenä.

Onko teillä vinkkejä koira-allergian hoitoon tai kokemuksia vastaavasta tilanteesta? Entä onko muita, jotka ihailevat 50-luvun arkkitehtuuria ja muotoilua?

Joulupäivänä Yyterissä

Joulua vietettiin perinteisesti perheen kanssa herkutellen, lautapelejä pelaillen, lahjoja vaihtaen ja rentoutuen. Joulupäivän aamuna meille tarjoutui tilaisuus jättää flunssainen pikku-T mummin hoiviin ja lähteä Yyteriin aamulenkille ja siihenhän tartuttiin! Ihana, ihana Yyteri ei ollut synkkä edes tällaisena mustana jouluna, päinvastoin. Raikas (joku voisi sanoa jopa jäätävä) meri-ilma tuntui puhaltavan happea joka soluun ja kun ulkoilun jälkeen vielä pääsi saunan lämpöön, niin olo oli todella hyvä ja raukea. Kiitos joulu, olit ihana - nyt kohti valoa. <3

Mikä riittää?

Jos olen pahalla tuulella, syy on yleensä sama. Olen tehnyt hirveästi kaikkea, ollut luova ja innostunut ja reipas ja rohkea ja positiivinen, joten olen väsynyt, mutta en osaa taputella itseäni olalle hyvin hoidetuista hommista. En, sillä minulla on lisää tekemistä ja liian vähän aikaa. Näen edessäni loputtoman työlistan, jonka tiedän jo valmiiksi olevan epärealistinen. Sätin itseäni siitä, että olen väsynyt, ovathan yleensä listalla olevat asiat enimmäkseen kivoja ja inspiroivia ja sellaisia, joita olen itse itselleni haalinut. Ja tässä on juuri se pointti. Saako kivoista asioista väsyä? Kuinka paljon itseltään pitää vaatia? Mikä riittää?

Lapsi lähtee ex tempore naapuriin leikkimään ja mies golfkentälle. Olen yksin kotona. Makaan lattialla, kuuntelen musiikkia... Kaiken pitäisi olla hyvin, äidin oma hetki rentoutua, rauhottua, mutta ajatukseni lähtevät pyörimään suorittamisrataa. Hei, tuolla on jotain ihmeen tahmaa lattiassa! Haen rätin, pyyhin, enkä enää osaa palata makuuasentoon. Piiskaan itseäni, tämä aikahan pitää hyödyntää. Pitäähän minun nyt hyvänen aika saada jotain aikaiseksi kun tällainen yllättävä oma aika iski. Vähintäänkin tehdä pari joogasarjaa, ottaa muutama kuva blogiin, niistähän minä nautin ja saan hyvää oloa.

Kuvaaminen on ihanaa. Rentoudun sen parissa ja pystyn yleensä myös näkemään linssin läpi kauniita asioita ympärilläni. Mutta kuva voi olla myös raadollinen. Ruudulta näen pölyn, toisiinsa epäsopivat sävyt, taas sitä hemmetin tahmaa lattiassa. Ja taas pitää hakea se rätti ja voi luoja nyt poistan nämä kuvat äkkiä ettei vaan kukaan saa tietää, että meilläkin on pölyä ja tahmaa lattiassa. Kamera jää sivuun kun siirryn taas suoritusmoodiin, eiköhän samalla hoideta nuo roikkumaan jääneet laskut tuosta pois ja seinäkalenteri ajan tasalle.

Voi apua, asuntomessukuvat on edelleen käsittelemättä ja blogikirjoitus messusuosikeista kirjoittamatta. Huhhuh, onpa noloa! Hetkinen. Siis noloa kenelle? Blogi on oma vapaa-ajan harrastukseni, tänne saan kirjoittaa ja kuvata ihan mitä haluan, en ole tilivelvollinen kenellekään eikä postauksista ainakaan pitäisi ottaa yhtään lisää paineita arkeen. Tietysti päässäni ruksuttaa koko ajan inspiroivia postausaiheita, mutta koska aika ja ihmisen voimat ovat rajallisia, ideoista jää puolet toteuttamatta. Niin se vain on.

Sisustaminen on minulle rakas harrastus, joka oikeasti tuottaa paljon iloa arkeen. On ihanaa kun koti on itselle mieluisa ja pienetkin muutokset sisustuksessa piristävät aina paljon. Mutta välillä on vain aikoja, jolloin niitä muutoksia ei ehdi eikä jaksa tehdä. Nytkin on ajatuksena parin seinän maalaaminen, mutta en oikeasti tiedä milloin sellaista ehdimme toteuttaa. Ei niistä ainakaan paineita pitäisi ottaa, seinäthän ovat kuitenkin pystyssä, ehjät ja siistit - maali on vain väriä pinnassa. Piristääkö uusi seinän väri niin paljon, että sen takia kannattaa mennä omien voimavarojen äärilaidalle ja olla huonolla tuulella? Ei varmasti.

Ja ne lapsen leikit olkkarin lattialla... niitähän on aina! Kuka on päättänyt, että ne pitää siivota yöksi pois? Ihan minä itse. Eihän niitä kukaan yöllä katsele, en ainakaan minä, pahin unikeko ikinä. Ja voi sitä pienten silmien loistetta kun aamulla herätessä muistaa, että meillähän olikin tällainen hieno junarata valmiina.

Olen innokas järjestämään kaikenlaisia pienempiä ja isompia juttuja ja haluaisin ehtiä tekemään sitä enemmän. Joku teatteri-ilta sisaruksille, vähän Chisun keikkaa ja hotelliyötä ystävien kanssa, pikku-T:n kaveritapaamisia, pientä juhlantynkää työkavereille, miehen kanssa weekend get-away... en tiedä, mistä niitä ideoita tulee, mutta ne vain täyttävät pääni. Kivoja juttuja, mutta joudun muistuttamaan itseäni, ettei ole realistista hoitaa näitä kaikkia, niin hauskoja kuin ne varmasti olisivatkin.

Kävin tällä viikolla elämäni ensimmäistä kertaa vyöhyketerapiassa. Sain suosituksen ystävältäni, joka on tunnistanut minussa tämän mikä riittää-pohdinnan ja taitaa olla itsekin taipuvainen päätymään samaan suorittamismoodiin. Kokemus oli kyllä tosi mielenkiintoinen! Olen ehkä nuorempana yrittänyt muuttaa itseäni ja pettynyt, nyt yritän oppia tuntemaan itseni paremmin ja sitä kautta jaksaa paremmin. Ja tietysti on hyödyllistä miettiä, mistä tietyt toimintamallit juontavat juurensa, vyöhyketerapiassahan uskotaan, että monet käyttäytymismallit ovat perittyjä. Onko teillä kokemusta vyöhyketerapiasta? Olisi tosi kiva kuulla!

Eräänä iltana olin alkanut järjestellä kodinhoitohuoneemme pyykkikaaosta ja kerännyt eri väristen pyykkien kasoja lattialle ja pyykkitelineen päälle ja suunnilleen joka puolelle. Homma kuitenkin keskeytyi ja itselleni poikkeuksellisesti päätin antaa olla, siirryin sohvalle makoilemaan ja taisin korkata siiderinkin. Mies tuli kotiin, vei treenikamojaan kodariin ja kohdatessaan näyn, kysyi yllättyneenä: Mitä täällä on tapahtunut? Vastasin, että nyt ei voimat riittäneet, katsotaan niitä pyykkejä sitten myöhemmin. Mieheni reaktio oli leveä hymy, halaus ja toteamus ihan mahtavaa, hyvä kulta.  

Joten - mikä riittää? Todennäköisesti paljon vähempi kuin uskot. Riittää kun olet. Rakkaimmat ympärilläsi eivät ole kiintyneet sinuun suoritustesi takia vaan sen, millainen ihminen olet niiden takana. Luova ja innostunut ja reipas ja rohkea ja positiivinen - ja välillä väsynyt. Ja se on ihan OK.

Kaunista, aurinkoista ja rentoa sunnuntaita!

Paras tapa aloittaa viikonloppu

Onko taas jo perjantai? Mun piti niin kovasti ehtiä tehdä tällä viikolla se toinen asuntomessupostaus, mutta tapani mukaan olen ollut hirveä aikaoptimisti. Ja nyt haluan kirjoittaa viikonlopun aloituksesta, joten messut vielä odottakoot. 

Perjantaina työ- ja hoitoviikon päätteeksi on aika nuutunut fiilis. Järki sanoo, että liikunta ja ulkoilu ja terveellinen ruoka tekisi hyvää, mutta sydän vaatii käpertymään torkkupeiton alle muutamaksi tunniksi sipsipussin ja suklaalevyn kanssa. Juuri tällainen tilanne oli viime perjantaina kun olimme vihdoin koko perhe raahautuneet (siltä se vähän tuntui...) kotiin asti. Oli juuri satanutkin kaatamalla, leikkipuisto ja terassi märkänä, jääkaapissa valo ja paketti makkaraa. Olin itse tosi kovasti raittiin ilman tarpeessa, mutta tiesin, ettei juoksulenkki olisi sillä energiatasolla mahdollinen.

Ja siitä se ajatus sitten lähti.

Mitä jos lähdettäisiin retkelle?

Ja se oli ihan paras tapa aloittaa viikonloppu!

Ajoimme Hervannan ohi, Lempäälän rajalle paikkaan nimeltä Kirskaanniemi. Parkkipaikalta on reilun kilometrin matka aivan mielettömän kauniille nuotiopaikalle järven rannassa. Polku perille oli hieman vaikeakulkuinen, sillä se on täynnä isoja puunjuuria ja ne olivat sateesta märkiä, mutta Pikku-T selvisi polusta kuitenkin hienosti.

Lopulta emme edes saaneet vettä niskaan. Vaikka kotoa lähtiessä sää oli hämärän utuinen, niin metsässä sekin tuntui vain ihanalta. Ja todella kuvaukselliselta. "Iskä, odotetaan äitiä, sen täytyy kauheesti ottaa kuvia." Ja iltaa kohden tietysti kirkastui.

Kotona totesimme, että muutama tunti luonnossa teki äärettömän hyvää. Mitään hikiliikuntaa ei tietenkään tullut, mutta tasaista pientä liikkumista ja raitista ilmaa koko ajan kuitenkin. Nuotiotulen tuijottaminen käy terapiasta (kunhan sellaisen saa märistä puista lopulta tehtyä) ja pienen lapsen ihmettelyn ja mielikuvituksen maailma herää oikein eloon sieniä ja muita ihmeitä tutkiessa. Pää tyhjenee työasioista ja lauantaiaamuna herätessä tuntuu, kuin viikonloppu olisi kestänyt jo kauemminkin. Mieheni sanoin - näinhän se viikonloppu pitäisi aina aloittaa.

Uusi alku

Joulut on vietetty ja mukavasti sujui, toivottavasti teilläkin. Vaikka tykkään joulusta, niin siitä vasta tykkäänkin kun juhla on ohi ja tulee sellainen uuden alun fiilis. Rakastan uusia alkuja - kevättä ja syksyä. Tosin elämäntapoihini liikunnan osalta ei vuodenaika vaikuta ja joskus ärsyttääkin näinä "starttikausina" ruuhka saleilla. Kuitenkin yritän ajatella, että kyllä sen hetken ruuhkaisemman ajan kestää, voin onneksi valita vähemmän suosittuja tunteja kun olen sen verran kaikkiruokainen jumppien suhteen. Toivottavasti näistä lukuisista aloittelijoista edes osa saisi tehtyä liikunnasta pysyvän osan elämäänsä ja oppisi saamaan siitä arkeen iloa.

Näihin uuden alun fiiliksiin vaikuttaa vahvasti myös valo. Ihanaa kun tälle lomaviikolleni näyttäisi tulevan näitä upeita aurinkoisia pakkaspäiviä useampiakin. Luntakaan en juuri nyt kaipaa, jo pelkästään kaunis kuura maassa houkuttelee kuvaamaan ja nostaa hymyn huulille. Raikasta pakkasilmaa on niin hyvä hengittää. Ulkoilimme pikku-T:n kanssa yli kaksi tuntia tänään ja olo sen jälkeen oli ihana ja ruoka maistui. "Energiat ihan loppu", totesi poikakin.

Itsellenikin tekisi hyvää eräs elämäntapamuutos. Olen nimittäin tosi koukussa sokeriin. Tilanne on vähän niin kuin jollakin tupakkariippuvaisella - tiedän varsin hyvin sokerin haitallisuuden, mutta en vain saa katkaistua kierrettä. Olen hoikka ja liikunnallinen ja elän muuten terveellisesti, joten sokerin puputtaminen on ollut jotenkin kauhean helppo perustella itselleen. Pitäähän sitä ihmisellä jotain paheita olla. Ja niin aukeaa karkkipussi illalla, suklaapatukka lounaan jälkeen, pitäähän sitä pullaa kahvin kanssa olla, saahan ihminen palkita itsensä pitkästä työpäivästä, hyvästä treenistä, siivouksesta, lapsen raskaasta uhmakohtauksesta... niinpä niin, onhan näitä, selityksiä. Ainut totuudenmukainen selitys on, että olen riippuvainen.

Nyt yli kolmekymppisenä alan olla koko ajan kiinnostuneempi ihon kunnosta. Huomaan ryppyjen alut kasvoillani, ne pienet juonteet, jotka syvenevät uurteiksi melkein silmissä. Huomaan, miten ruoka, lepo ja hormonitoiminta vaikuttavat ihoon aiempaa herkemmin. Valitettavasti olen myös niitä onnekkaita, jotka saavat nauttia finneistä näin teini-iän jälkeenkin.

Ja kun mietin, mitä voisin ihoni hyväksi tehdä (paitsi ostaa jälleen yhden ylihintaisen kosmetiikkapullon täynnä lupauksia) nykyisten elämäntapojeni lisäksi, keksin vain yhden asian. Asian, joka on niin itsestäänselvä, että melkein itkettää. Sokerin vähentäminen.

En tietysti yritä lopettaa sokerin syömistä kokonaan, mutta voisin helposti vähentää. Vai voisinko? Helposti teoriassa, käytännössä ei taidakaan olla niin yksinkertainen juttu. Olen aina pitänyt makeasta, totuttanut itseni sokerin makuun ja siihen tunteeseen kun verensokerit kohahtavat korkealle. Olen oppinut pitämään siitä (kuulemma jotkut ihmiset pitävät tunnetta epämiellyttävänä).

Nyt kun olen lomalla, on tilannetta ehkä hiukan helpompi hallita. Voisin siis miettiä valmiiksi arjen varalle joitakin ratkaisuja.

Voisin ostaa työpöydän laatikkoon jotain terveellisempiä välipaloja niiden iltapäivän hetkien varalle kun karkinhimo yllättää iskee. Vaikka myslipatukoita...? Niissäkin on kai kauheasti sokeria, mutta sentään vähemmän kuin karkissa tai suklaassa?

Voisin palkita itseni rankan päivän jälkeen vaikka... ööh, niin millä? Apua, mitä tästä nyt oikeasti tulee?

Nyt jos jollakin siellä on kokemusta sokeririippuvuuden nitistämisestä, niin kuulisin tsemppausta enemmän kuin mielelläni. Etenkin käytännön vinkit sekä luonnollisesti kaikki (ihoon liittyvät) positiiviset vaikutukset kiinnostavat. 

Ja jos joku muu on saman muutoksen edessä, niin ilmoittaudu - me pystytään tähän yhdessä!

Päivän paras hetki

Minulle usein päivän paras hetki on se kun saan lenkki- tai jumppatossut jalkaan ja pääsen liikkumaan. Niin tänäänkin. Olen ollut tosi kiireinen töissä viime aikoina ja päätin pitää tänään kotitoimistopäivän, jotta saisin rauhoitettua yhden kokonaisen päivän palaverivapaaksi. Se toimikin ihan hyvin. En varmasti olisi tehokkaimmillani, jos tekisin aina töitä kotoa käsin, mutta päivä silloin tällöin toimii.

Etäpäivien paras puoli on ehkä se, että voi pyrähtää liikkumassa kesken päivän ja ennen lounasta kävinkin juoksulenkillä järvimaisemissa. Oli niin kaunista, että oli pakko räpsiä kuvia, tosin kuvien laatu ei päätä huimaa kun mukana oli vain puhelin. 

Illalla kävin vielä jumpassa vetämässä tehokkaan intervallitreenin eli mukavan liikunnallinen päivä ollut ja tosiaan sain niitä rästiin jääneitä työprojektejakin edistettyä. Hyvä fiilis siis. Pakko muuten hehkuttaa noita Danskin-trikoitani, todella mukavat, joustavat ja kaikin puolin täydelliset treenihousut. En enää muita haluaisi käyttääkään.

Kohta koittaa päivän toiseksi paras hetki kun saan kaivautua puhtaiden lakanoiden väliin omaan sänkyyn oman rakkaan kainaloon - terveisin unikeko. ;)

Oivalluksia joogan tärkeydestä

Toukokuussa kuntokeskukseni jooga jäi kesätauolle. En voinut ymmärtää sitä. Siis KESÄLLÄHÄN juuri joogaa pitää harrastaa kun kroppa on helteestä (kröhöm) lämmin ja lomalaisen mieli rauhallinen. No, ei hätää, onhan joogaa koko kaupunki pullollaan. Suunnittelin käyväni puistojoogassa niinä upeina helteisinä päivinä (kröhöm uudestaan) ja lomallahan minulla olisi aikaa käydä pitkästä aikaa myös OmYoga-koululla, jossa joskus aiemmin kävin ja tykkäsin. Kirjauduin jopa Yoogaian käyttäjäksi ja ajattelin joogailla kotona, vaikka surkea kotiliikkuja olenkin.

No, kuinkas sitten kävikään. Oli liian "kiire" ottaa päikkäreitä ja roikkua tietokoneella. Reissata ympäri Suomea. Käpertyä torkkupeittoon ja kuunnella sateen ropinaa. Yoogaiaa kokeilin kerran, ei ollut mun juttu. Puistojoogan aikaan satoi ja oli kylmä. OmYogaan en saanut aikaiseksi mennä.

Monta kuukautta myöhemmin, siis tällä viikolla, suuntasin askeleeni kohti joogatuntia. Ja kaduin taukoani. Jooga on sitä, mistä kroppani nauttii. Tykkään varsin fyysisestä joogasta, mutta en kiellä, etteikö se tekisi mielellekin hyvää.

Tunnin aikana kyyneleet nousivat silmiini, vain siksi, miten ihanalta se tuntui. Toisaalta tuntui niin järkyttävän pahalta kankeassa kehossani, että pyörrytti ja melkein oksetti. Ja sitten taas ihanalta. 

Tunnin harjoituksen jälkeen hymyilin kävellessäni aurinkoisessa illassa. Yläselkä tuntui suurinpiirtein kokonaan uudelleen järjestetyltä alueelta. Jalat pitkiltä (noh, niin pitkiltä kun 156-senttinen voi jalkansa tuntea) ja vahvoilta. Päässä tunne oli hieman sama kuin hyvän hieronnan jälkeen.

Seuraavana päivänä löysin kipeitä lihaksia joka puolelta kehoa, etenkin selästä ja pakaroista. Toisaalta en tuntenut ollenkaan jumittavia alueita, edes hartioissa, vaikka lähdettiin ajamaan Naantaliin ja yleensä aina autossa jumiudun täysin. Olo oli todella hyvä.

En voi muuta kuin pyytää itseltäni anteeksi, että annoin tauon venyä näin pitkäksi. Luulen, että jooga on minulle oikeastaan se ihan tärkein liikuntamuoto. Toki BodyPumpit ja lenkit tekevät hyvää, enkä niistä ole luopumassa, mutta jooga tekee enemmän kuin hyvää. Enää en sorru tällaisiin taukoihin, sen lupaan.

Onneksi kuntokeskukseni syyslukkariin jooga tekee paluun. Ja voisin sinne OmYoga-koulullekin hankkia vaikka kymppikortin.

Mikä on sinulle se tärkein tai rakkain liikuntamuoto? 

P.S. Kuvasarja viime kesältä, jolloin innostuin helteillä kotijoogailemaan. Postaus löytyy täältä. Muistinkin tuon lukiessani, että olin tosiaan viime kesänä suurimman osan lomastani todella kipeänä, onneksi tänä kesänä ollaan saatu olla terveinä.