lauantai 24. syyskuuta 2016

Käännekohta

Pari viikkoa sitten vietettiin miehen puolen suvun uusimman pikku tulokkaan ristiäisiä. Oli aivan ihanat juhlat upeassa paikassa. En tietenkään pystynyt olemaan kuivin silmin koko juhlaa, olihan se ihan järjettömän koskettavaa. Esikoisvauvan vanhemmat nyt siinä tilanteessa, missä minä olin kun elämäni muuttui. Suurimmassa käännekohdassa.


Kuulostaa kliseiseltä, mutta kyllä, äidiksi tulo on ollut elämäni suurin käännekohta. Äitiys ei muuttanut minussa ihmisenä yhtään mitään, mutta silti se muutti ihan kaiken. Olen edelleen yhtä nopeatempoinen, tunteellinen, työorientoitunut ja aktiivinen. Olen edelleen yhtä ärsyttävä väsyneenä ja tarkka "turhista pikkuasioista" kuten vaatekaapin järjestyksestä tai omista kampaajakäynneistäni. Olen yhtä kriittinen itseäni kohtaan ja toisaalta päästän itseni liian helpolla samoissa asioissa kuin aina ennenkin.

Oikeastaan olen raivostuttavan samanlainen. Ja myönnän, että äitiys myös ärsyttää. Haluaisin lähteä suunnittelematta reissuun tai päästä aamulla töihin ilman itkupotkuraivaria siitä, että Ninjago-paita on pesussa (tai ainakin olla provosoitumatta siitä raivarista kiireen keskellä). Voih, vaikka olisin kyllä toivonut muuttuvani ihmisenä paremmaksi, pitkäpinnaiseksi ja kaikin puolin ihanaksi, niin ei tapahtunut.


Mutta se mikä muuttui, on tämä rakkaus. Rakkaus, joka vain kasvaa kun sen kohde suuntaa omaa rakkauttaan muualle. Kun lapsi löytää omia intohimojaan, taitojaan, ystäviä ja ehkä joskus rakastettuja, niin vanhemmat rakastavat aina vain enemmän. Menettämisen pelko on olemassa, se on ikuisena varjona äitiyden yllä, mutta rakkauden loppumista ei tarvitse pelätä. Sellaista vaihtoehtoa ei ole olemassa.


Chisun biisi Tämä rakkaus kiteyttää uskomattoman hyvin äidiksi tulon käännekohdan - ja kaunis teksti sopii varmasti hyvin myös moneen muuhun tilanteeseen, jossa luopumisen pelko tai tuska on läsnä, mutta rakkaus vain voimistuu. Kiitos hienolle Vain elämää -sarjalle, että muistin taas pitkästä aikaa tämän kappaleen olemassaolon. Olin muutenkin kyllä suunnitellut kirjoittavani tänne blogiin tästä aiheesta näiden kuvien kera, mutta Chisun lyriikat auttoivat saaamaan suunnan ajatuksilleni.


Tämä on rakkaus,
Mitä ei voi
Kukaan ottaa
Minulta pois.

Tämä on ihme,
Mihin minäkin pystyn.
Tämä on ainut,
Mikä luonani säilyy.

Tämä on rakkaus
Loputon.
Kun olet poissa,
Minä jatkan.

Tämä on hiekkaa,
Mihin naula vajoaa.

Jokainen jyvä
Sinua kutittaa.

Tämä on kuiskaus
Melun jälkeen,
Tämä on reitti
Ikuisuuteen.

Tämä on rakkaus
Loputon.
Kun olen poissa,

Sinä jatkat.

Vien tämän kauas
Ja annan eteenpäin.
Ketju ei katkea koskaan.
Sä jatkoit, kun mä jäin.

Tämä on rakkaus
Loputon.

Minä jatkan,
Sinä jatkat.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Ihanat mustat nilkkurit

Nyt alkaa olla se aika vuodesta kun ballerinat ja avokkaat pitää haikeudella siirtää eteisen parhailta paikoilta pois ja antaa pikku hiljaa tilaa saapikkaille. Itse yritän syksyisin pidentää avokaskautta käyttämällä hameita ja paksuja sukkahousuja (mikä muuten onkin tosi kiva kombo juuri tähän vuodenaikaan), mutta myönnettävä se on - nilkkuriaika on täällä. 

Juuri nyt tuntuu, että kiinnitän joka puolella huomiota mustiin nilkkureihin. En tiedä mikä siinä onkin, mutta uudet sellaiset on ihan pakko saada. 

Vagabond on ollut lempparimerkkini kengissä jo melkein 15 vuotta. Jotenkin heidän mallinsa vain sopivat lestiltään minulle erittäin hyvin ja laatu on myös osoittautunut tosi hyväksi. Ekassa kuvassa on Vagabondilta mainio Casey -nilkkuri, jossa on kiva nupukkipinta ja korokepohja. Korokepohjakengät olivat mulla todella kovassa käytössä silloin ihanaisella 90-luvulla ja ensin niiden paluu muotikartalle vähän hirvitti, mutta lämpenin uudestaan kun tajusin - mikäs voisikaan olla mulle parempi kenkämalli? Olen lyhyt ja korokepohjan tuomat lisäsentit ovat enemmän kuin jees, mutta olen myös vauhdikas tyyppi, en koskaan jaksa käyttää sellaisia korkokenkiä, joilla ei pääse kävelemään nopeasti paikasta toiseen. Lisäksi jostain syystä inhoan korkojen kopinaa. Tuo suippo, siro kärki tuo mukaan sopivasti 2010-lukua. Ihanat. <3

Vagabond Casey 120,-

Toinen kiva nilkkurimalli Vagabondilta voisi olla Valencia, jossa on korkkarimaisempi fiilis nousevan korokepohjan ansiosta. Näissäkin on tuo nyt niin superajankohtainen nupukkipinta! Tosi paljon näkee vaatteissakin tätä nyt - sovitin juuri viikonloppuna ihanaa mekkoa, joka oli tällaista mustaa nupukkinahkajäljitelmää. Tämän trendimateriaalin haltuunotto tuntuu kuitenkin luotevammalta kengissä kuin mekossa, etenkin kun nämä kengät ovat ihan oikeaa nahkaa.

Vagabond Valencia 120,-

Palladiumin Pampa on niinikään tuttu malli sieltä ysärimeiningeistä ja olen yllättänyt kyllä itsenikin alkamalla haaveilla näistä mustista korkeavartisista tennareista. Eivät ehkä ihan itsestäänselvä kenkävalinta omaan tyyliini, mutta kyllä, niin hienot. Ja myös mukavat jalassa! Vielähän tässä olisi tyyliin viikko kangaskenkäkelejä jäljellä, joten onhan ihan perusteltua hankkia nämä juuri nyt...? :D



Palladium Pampa HI 79,90

Millaisia kenkiä te himoitsette juuri nyt?

kuvat lainattu: vagabond.com ja kookenka.fi

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Mikä riittää?

Jos olen pahalla tuulella, syy on yleensä sama. Olen tehnyt hirveästi kaikkea, ollut luova ja innostunut ja reipas ja rohkea ja positiivinen, joten olen väsynyt, mutta en osaa taputella itseäni olalle hyvin hoidetuista hommista. En, sillä minulla on lisää tekemistä ja liian vähän aikaa. Näen edessäni loputtoman työlistan, jonka tiedän jo valmiiksi olevan epärealistinen. Sätin itseäni siitä, että olen väsynyt, ovathan yleensä listalla olevat asiat enimmäkseen kivoja ja inspiroivia ja sellaisia, joita olen itse itselleni haalinut. Ja tässä on juuri se pointti. Saako kivoista asioista väsyä? Kuinka paljon itseltään pitää vaatia? Mikä riittää?


Lapsi lähtee ex tempore naapuriin leikkimään ja mies golfkentälle. Olen yksin kotona. Makaan lattialla, kuuntelen musiikkia... Kaiken pitäisi olla hyvin, äidin oma hetki rentoutua, rauhottua, mutta ajatukseni lähtevät pyörimään suorittamisrataa. Hei, tuolla on jotain ihmeen tahmaa lattiassa! Haen rätin, pyyhin, enkä enää osaa palata makuuasentoon. Piiskaan itseäni, tämä aikahan pitää hyödyntää. Pitäähän minun nyt hyvänen aika saada jotain aikaiseksi kun tällainen yllättävä oma aika iski. Vähintäänkin tehdä pari joogasarjaa, ottaa muutama kuva blogiin, niistähän minä nautin ja saan hyvää oloa.


Kuvaaminen on ihanaa. Rentoudun sen parissa ja pystyn yleensä myös näkemään linssin läpi kauniita asioita ympärilläni. Mutta kuva voi olla myös raadollinen. Ruudulta näen pölyn, toisiinsa epäsopivat sävyt, taas sitä hemmetin tahmaa lattiassa. Ja taas pitää hakea se rätti ja voi luoja nyt poistan nämä kuvat äkkiä ettei vaan kukaan saa tietää, että meilläkin on pölyä ja tahmaa lattiassa. Kamera jää sivuun kun siirryn taas suoritusmoodiin, eiköhän samalla hoideta nuo roikkumaan jääneet laskut tuosta pois ja seinäkalenteri ajan tasalle.


Voi apua, asuntomessukuvat on edelleen käsittelemättä ja blogikirjoitus messusuosikeista kirjoittamatta. Huhhuh, onpa noloa! Hetkinen. Siis noloa kenelle? Blogi on oma vapaa-ajan harrastukseni, tänne saan kirjoittaa ja kuvata ihan mitä haluan, en ole tilivelvollinen kenellekään eikä postauksista ainakaan pitäisi ottaa yhtään lisää paineita arkeen. Tietysti päässäni ruksuttaa koko ajan inspiroivia postausaiheita, mutta koska aika ja ihmisen voimat ovat rajallisia, ideoista jää puolet toteuttamatta. Niin se vain on.

Sisustaminen on minulle rakas harrastus, joka oikeasti tuottaa paljon iloa arkeen. On ihanaa kun koti on itselle mieluisa ja pienetkin muutokset sisustuksessa piristävät aina paljon. Mutta välillä on vain aikoja, jolloin niitä muutoksia ei ehdi eikä jaksa tehdä. Nytkin on ajatuksena parin seinän maalaaminen, mutta en oikeasti tiedä milloin sellaista ehdimme toteuttaa. Ei niistä ainakaan paineita pitäisi ottaa, seinäthän ovat kuitenkin pystyssä, ehjät ja siistit - maali on vain väriä pinnassa. Piristääkö uusi seinän väri niin paljon, että sen takia kannattaa mennä omien voimavarojen äärilaidalle ja olla huonolla tuulella? Ei varmasti.

Ja ne lapsen leikit olkkarin lattialla... niitähän on aina! Kuka on päättänyt, että ne pitää siivota yöksi pois? Ihan minä itse. Eihän niitä kukaan yöllä katsele, en ainakaan minä, pahin unikeko ikinä. Ja voi sitä pienten silmien loistetta kun aamulla herätessä muistaa, että meillähän olikin tällainen hieno junarata valmiina.



Olen innokas järjestämään kaikenlaisia pienempiä ja isompia juttuja ja haluaisin ehtiä tekemään sitä enemmän. Joku teatteri-ilta sisaruksille, vähän Chisun keikkaa ja hotelliyötä ystävien kanssa, pikku-T:n kaveritapaamisia, pientä juhlantynkää työkavereille, miehen kanssa weekend get-away... en tiedä, mistä niitä ideoita tulee, mutta ne vain täyttävät pääni. Kivoja juttuja, mutta joudun muistuttamaan itseäni, ettei ole realistista hoitaa näitä kaikkia, niin hauskoja kuin ne varmasti olisivatkin.

Kävin tällä viikolla elämäni ensimmäistä kertaa vyöhyketerapiassa. Sain suosituksen ystävältäni, joka on tunnistanut minussa tämän mikä riittää-pohdinnan ja taitaa olla itsekin taipuvainen päätymään samaan suorittamismoodiin. Kokemus oli kyllä tosi mielenkiintoinen! Olen ehkä nuorempana yrittänyt muuttaa itseäni ja pettynyt, nyt yritän oppia tuntemaan itseni paremmin ja sitä kautta jaksaa paremmin. Ja tietysti on hyödyllistä miettiä, mistä tietyt toimintamallit juontavat juurensa, vyöhyketerapiassahan uskotaan, että monet käyttäytymismallit ovat perittyjä. Onko teillä kokemusta vyöhyketerapiasta? Olisi tosi kiva kuulla!


Eräänä iltana olin alkanut järjestellä kodinhoitohuoneemme pyykkikaaosta ja kerännyt eri väristen pyykkien kasoja lattialle ja pyykkitelineen päälle ja suunnilleen joka puolelle. Homma kuitenkin keskeytyi ja itselleni poikkeuksellisesti päätin antaa olla, siirryin sohvalle makoilemaan ja taisin korkata siiderinkin. Mies tuli kotiin, vei treenikamojaan kodariin ja kohdatessaan näyn, kysyi yllättyneenä: Mitä täällä on tapahtunut? Vastasin, että nyt ei voimat riittäneet, katsotaan niitä pyykkejä sitten myöhemmin. Mieheni reaktio oli leveä hymy, halaus ja toteamus ihan mahtavaa, hyvä kulta.  

Joten - mikä riittää? Todennäköisesti paljon vähempi kuin uskot. Riittää kun olet. Rakkaimmat ympärilläsi eivät ole kiintyneet sinuun suoritustesi takia vaan sen, millainen ihminen olet niiden takana. Luova ja innostunut ja reipas ja rohkea ja positiivinen - ja välillä väsynyt. Ja se on ihan OK.

Kaunista, aurinkoista ja rentoa sunnuntaita!