sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Ikimuistoinen lahja hänelle, jolla on jo kaikkea

Taas on se aika vuodesta kun pitäisi keksiä lahjaideoita läheisille. Nykypäivänä meillä kaikilla on jo paljon tavaraa, eikä mitään turhaa haluaisi hankkia. Meidän perheessä on onneksi jo vuosia sitten siirrytty kiertäviin lahjoihin aikuisten kesken, eli jokainen hankkii ja saa vain yhden lahjan. Silti siinä on miettimistä! Mitä ihmettä keksin?

Mieluiten annan ja saan aineettomia lahjoja. Olen antanut rakkaille teatteri-iltoja (tietysti minun loistavassa seurassani, haha),  leffalippuja, hotellilahjakortteja, joskus jopa lentolippuja unelmien kohteeseen. Myös siivouspalvelut, hierontalahjakortti tai vaikka lahjoitus hyväntekeväisyyteen lahjan saajan nimissä ovat kivoja ideoita. 


Jos haluat antaa aineettoman lahjan, joka aivan varmasti jää mieleen, osta valokuvaus. Studiokuvaus onnistuu ympäri vuoden ja kuvista jää todella tärkeitä muistoja. Ammattikuvaajan ottamat ja käsittelemät kuvat ovat noin keskimäärin aika hurjasti laadukkaampia kuin ne tuhannet nopeat räpsyt, joita itse kuvaamme jatkuvasti. Minulle on käynyt niin, että mitä enemmän olen itse kuvannut, sitä enemmän arvostan ammattikuvaajia ja olen myös valmis heidän palveluistaan maksamaan.


Me hankittiin kimppalahjana iskäpapalle 60-vuotislahjaksi perhekuvaus. Oli todella hauskaa! Tunnin studiosession aikana ehdittiin ottaa yllättävän monesta eri kokoonpanosta kuvia. (Tämän postauksen kuvista jätin pois perheen pienimmät sekä vävyt.)

Olen itse tosi tyytyväinen kuviin ja uskon, että myös iskälle jäi tästä hieno muisto 60-vuotisjuhlapäivästään. Rakas Ringo-koirakin pääsi mukaan - raukka jännitti kuvausta aivan hirveästi ja tärisi kauhusta, mutta kuten näkyy, niin ammattitaitoinen kuvaaja sai kuitenkin napattua erittäin onnistuneen kuvan.



Kiitos kauniista ja raikkaista kuvista, loistavasta palvelusta ja hauskasta studiosessiosta Eeva Meusel Photography. Lämmin suositus!

tiistai 5. joulukuuta 2017

Koti Suomessa

100-vuotias Suomi on käsittämätön menestystarina. Rutiköyhästä, sotien runtelemasta, pohjoisen perukoilla sijaitsevasta maasta kasvoi yksi maailman kehittyneimmistä sivistysvaltioista, hyvinvointiyhteiskunta vailla vertaa.

Olen miettinyt viime aikoina paljon edesmenneitä isovanhempiani. Jos tämä isänmaan 100-vuotisjuhla on itselleni todella tärkeä ja merkityksellinen, heille se olisi sitä varmasti moninkertaisesti.



Isovanhempieni Suomi on tosiaankin ollut hyvin erilainen. Ikävä kyllä, monet asiat ymmärtää vasta kun on liian myöhäistä. Kipuilen välillä itse sen kanssa, että perheeni on levittäytynyt ympäri Suomen, emmekä voi olla päivittäin tekemisissä. Nyt vasta tajuan, että isovanhempani ovat olleet samassa tilanteessa, tosin vastoin omaa tahtoaan. 

Miltä on mahtanut tuntua nuorista, jotka ovat lähteneet evakkoina Karjalasta sotaa pakoon toiselle puolelle maata, eikä kotiin ole enää voinutkaan palata? Ajatus on sydäntäsärkevä. Kunpa voisin kertoa ukille, että ehkä nykyään minulla on edes pieni aavistus siitä, miltä hänestä on tuntunut.


Minä olen nykyajan etuoikeutettu suomalainen. Olen suorittanut ilmaisen ylemmän korkeakoulututkinnon, ollut mm. Suomen valtion tukemassa opiskelijavaihdossa ulkomailla ja harrastanut monipuolisesti eri asioita. Nytkin harrastan - asioita, jotka olisivat mummini ja ukkini silmissä olleet varmaankin äärimmäistä luksusta ja suorastaan tuntemattomia käsitteitä. Sisustamista, joogaa, matkustelua. Voin ostaa lennot periaatteessa minne tahansa, suomalaisille kaikki passintarkastukset ovat avoinna. Paluu turvalliseen kotimaahani on aina mahdollista.

Ajan töihin pimeydessä ja harmaudessa, mutta hyvin hoidettuja ja valaistuja katuja pitkin. Lapseni viettää aikaa parhaassa varhaiskasvatuksessa joka päivä ja voin muuten ihan käsi sydämellä vannoa, ettei minulla ole hänen päivähoidostaan mitään negatiivista sanottavaa! Päinvastoin: Päiväkodin aikuiset, nämä työlleen omistautuneet ammattilaiset, Suomen kouluttamat, ovat silmissäni suuria sankareita.


Millainen sitten on suomalainen koti? Mielestäni melko vaatimaton, kotona ei pröystäillä. Tuotteiden logot eivät vilku ja jos on designia, niin todennäköisesti suomalaista. Puumateriaaleja ja muutenkin luonnonmateriaaleja on paljon. Monella on varmaan tosi paljon tavaraakin, ehjästä ja hyvästä ei helpolla luovuta. Niinpä kotona voi olla yhtä sun toista sellaistakin, joka ei ihan täysin vastaa omaa makua. Suomalaisessa kodissa tehdään remonttia harvoin. Kun kerran on keittiö rakennettu, niin se menee sitten seuraavat 30 vuotta.

Meidän koti on tosi suomalainen. Meillä on todella paljon kotimaisia tuotteita - huonekaluja, astioita, tekstiilejä, pienesineitä... löytyvät ne Hackmanin aterimet ja Fiskarsin sakset, Aalto-vaasit ja Marimekon pyyhkeet. Oikestaan nyt kun mietin, niin melkein kaikki omat lempituotteeni meillä kotona ovat suomalaista muotoilua.



Ihailen sitä, miten upeasti, laadukkaasti ja muotoilusta tinkimättä sotien jälkeinen Suomi rakennettiin. Haluaisin itsekin joskus asua 50-luvun talossa, sellaisessa tietenkin, jossa on mahdollisimman paljon alkuperäistä jäljellä. Se tuntuisi jotenkin tosi merkitykselliseltä.

Vaikka harva suomalainen panostaa rahallisesti ja ajallisesti paljon sisustamiseen, niin koti on meille tosi tärkeä paikka. Pimeässä ja kylmässä maassa kodin merkitys korostuu. Samoissa kodeissa asutaan pitkään.

Millainen on tulevaisuuden suomalainen koti? Toivoisin, että meillä aletaan ottaa mallia sotien jälkeisestä ajasta ja maltetaan taas rakentaa laadukkaammin sekä panostaa  yksityiskohtiin tasaisen bulkin sijaan. Kaikenlaiset älylaitteistot tulevat yleistymään nopeasti - kodeissa korostuu viihteellisyys ja nauttiminen. Kotia muokataan rohkeammin omiin tarpeisiin.

Suomalaisten sisustaminen muuttuu kansainvälisempään suuntaan vaihtoehtojen ja tyylien tarjonnan kasvaessa. Meidän lapsenlapsiamme tulee naurattamaan aika, jolloin joka perheessä oli sama Iittalan Teema-astiasto kaapissaan. Tai sitten niiden arvo nousee entisestään. Mitä te veikkaatte?

Tärkeintä on tietysti, että tulevaisuuden Suomessa on turvallinen koti jokaiselle asukkaalle. Tämä vaatii meiltä kaikilta fiksuja valintoja yhteisen hyvän eteen. Kuten 100 vuoden ajan on tehtykin.


Hyvää, juhlavaa ja tunnelmallista itsenäisyyspäivää kaikkiin koteihin!


torstai 30. marraskuuta 2017

Terapiaa tarjolla sisustushulluuteen

Sisustushullun elämä on välillä hieman yksinäistä. Työpaikan kahvipöydässä ei välttämättä löydy ihmistä, joka tunnistaisi tanskalaisia suunnittelijoita. Omaa Facebook-tiliään ei halua täyttää pelkillä sisustushaaveilla. Puoliso ei huomaa, vaikka sohva olisi siirtynyt toiseen huoneeseen ja lapsi taas vastustaa jokaista pientäkin muutosta. Kuulostaako tutulta?


Bloggaaminen on toki yksi tapa jakaa sisustusintoilua, mutta entä jos haluaa nopeita mielipiteitä sisustuspulmiin tai auttaa kaveria ideoimalla uutta hänen kotiinsa? Jos haluaa tutustua sisustusalan ammattilaisiin, miettiä millaista olisi opiskella alaa? Tai vaikka osallistua alan kursseille ja koulutuksiin?

Olen ollut todella onnekas, sillä minut kutsuttiin aikanaan jo alkuvaiheessa mukaan Facebookin suljettuun Sisustusterapiaa-ryhmään. Ja mikä ryhmä se onkaan ollut! Ammattilaisia, bloggaajia, intohimoisia sisustusharrastajia. Tapaamisia, kursseja, jopa ulkomaanmatkoja. Inspiroivaa keskustelua, vertaistukea, kannustusta, huumoria. 

Melkein päivittäin olen käynyt kurkistamassa ryhmän kuulumisia ja osallistunut myös aika paljon itse keskusteluun. Olen oppinut todella paljon ja tiedän nyt huimasti enemmän sisustamisesta. Välillä mietin, että mitä ihmettä MINÄ tuossa laadukkaassa seurassa edes teen, mutta eipä ole vielä poiskaan potkittu. 



Nyt terapiaväki on siirtynyt ihan nextille levelille, sillä Sisustusterapiaa on nykyään upeiden, aktiivisten sisustusintoilijoiden perustama rekisteröity yhdistys. Aivan mahtavaa, vai mitä mieltä olette tästä:

"Sisustusterapiaa ry on yhdistys, jonka tarkoitus on yhdistää sisustuksen, muotoilun, arkkitehtuurin ja rakennus- sekä viherrakennusalan alan ammattilaisia sekä ansioituneita harrastajia. Yhdistyksen tavoite on lisätä yleistä tietämystä, kiinnostusta ja arvostusta ympäristön suunnittelun ja rakentamisen osaamisalaa kohtaan.

Yhdistyksen jäsenenä pääset verkostoitumaan alan muiden osaajien ja kollegoiden kanssa. Pääset osallistumaan mielenkiintoisiin jäseniltoihin, kohdevierailuihin ja messumatkoihin sekä koulutus- ja lanseeraustilaisuuksiin. Kurssien ja koulutusten avulla päivität ja ylläpidät ammattitaitoasi ja saat tietoa markkinoiden tarjonnasta."




Minä en ainakaan keksi nyt juuri mitään parempaa ja olenkin todella ylpeä ja iloinen yhdistyksen tuore jäsen! Jäseneksi voi hakea sisustusalan ammattilainen tai vahvaa kiinnostusta omaava harrastaja osoitteessa sisustusterapiaa.fi - suosittelen lämpimästi.

Kuten laadukas terapia yleensäkin, tämä ei ole se halvin vaihtoehto, mutta todellakin toimii! Ja sen lupaan, että tässä seurassa sisustushulluus on viety sen verran korkealle tasolle, että tällainen tavallinen sisustusbloggaaja ja alan seuraaja tuntee itsensä päivä päivältä normaalimmaksi. ;) 

lauantai 25. marraskuuta 2017

Onko lauantai viikon stressaavin päivä? Ajatuksia hyvinvoinnista ja jaksamisesta.

Lauantaiaamu. Herättiin pojan jo aikaisin, annetaan iskän nukkua tänään pitkään. Ulkona on pimeää, joten olen sytyttänyt paljon tunnelmavaloja. Menee monta kuppia kahvia rauhalliseen tahtiin. Hyvä olla kun viikonloppu on vasta aluillaan.

Tähän viikonloppuun on ladattu paljon odotuksia palautumisesta. Kulunut viikko oli tosi kiireinen ja aktiivinen. Eilen perjantaina tuntui, että olen ihan täysin ylikierroksilla (ja olinkin). Nyt olo yöunien jälkeen on jo parempi. Mietin, mitä tänään tehtäisiin - Tampereella vietetään pikkuputiikkien joulunavausta, uusi pääkirjasto Metso on avautunut uudistuneena, uusi Koskipuiston upea Puisto-ravintola on vielä perheen kanssa testaamatta ja Kauppahallissa tekisi mieli käydä ostamassa jotain vähän erityisempiä raaka-aineita sunnuntaikokkailuun. Toivon siis, että pojat innostuvat lähtemään kanssani pitkästä aikaa keskustaan pyörimään. 

Toisaalta pitäisi myös siivoilla ja tehdä kaikenlaisia muita kotihommia. Ja treenata - olisiko lenkki tai joogatunti kuitenkin tärkeämpi kuin kaupunkireissu..? Ehdottomasti nukkuminen on tärkeää - ehkä jopa pienet päikkärit. Toki kavereitakin olisi kiva tavata, niitä suunnitelmia onkin sitten huomiselle. Ainakin mummulle soitan pitkästä aikaa!

Kuulostaako rentouttavalta ja palauttavalta? Juu, kivoja asioita, mutta olisikohan tuossa jo vähän liikaa? Olenko kysynyt, mitä lapseni toivoo? Entä mieheni?


Olen tämän vuoden aikana miettinyt enemmän omaa jaksamistani kuin koskaan aiemmin. Varmaan tuttu kuvio päälle kolmekymppiselle - töissä alkaa olla sen verran vuosia takana, että vastuutakin on kertynyt paljon. Tekemistä tulee koko ajan enemmän ja on pakko sopeutua siihen, ettei kaikkea vaan pysty hoitamaan. Samalla kun nautin mielenkiintoisista työtehtävistäni, mietin, että onko tämä työ nyt se, jota oikeasti haluan tehdä. Mikä on intohimoni? Mihin suuntaan haluan mennä? 

Perheen kanssa vietettyyn aikaan haluan panostaa, samaten harrastuksiin. Olen tosi kiinnostunut hyvinvoinnista, kulttuurista, politiikasta, kirjallisuudesta, musiikista... Kivoja juttuja ympärillä on paljon ja moniin menoihin olisi mukava osallistua. Tunnen paljon erittäin inspiroivia ja fiksuja ihmisiä, joiden kanssa haluaisin viettää paljon enemmän aikaa ja oppia heiltä.

Mieli ja keho ovat yhtä. En ole mukava ihminen, hyvä äiti, vaimo saati riittävän läsnäoleva esimies, jos en nuku hyvin ja liiku tarpeeksi. Nämä ovat toki yksilöllisiä asioita, mutta minä olen pienestä lapsesta asti opettanut kehoni siihen, että unen ja liikunnan tarpeeni ovat todella suuret. 

Joskus se oikeasti hiukan harmittaakin, koska jäisihän sitä enemmän aikaa muulle, jos ei aina tarvitsisi olla menossa niin aikaisin nukkumaan tai kiirehtiä lenkille, mutta toisaalta nämähän ovat asioita, joista nautin. Olen huomannut, että kehoni kaipaa ihan erityisesti venytystä ja raitista ilmaa, joten nykyään liikuntani on lähinnä lenkkeilyä ja joogaa. Voin hyvin niiden avulla juuri nyt. Jos mieli ja keho alkaa kaivata vaikkapa BodyPumpia, niin toki menen sitten sinnekin.


En ole ainoastaan miettinyt hyvinvointiasioita paljon vaan myös tehnyt asioita tietääkseni niistä enemmän.

Osallistuin alkuvuonna FirstBeat-mittaukseen, joka paljasti sykevälimittauksen avulla kolmen vuorokauden ajalta aktiivisuuteni ja palautumiseni. Tulokset olivat hyvät. Elin mittauksen mukaan melko kuormittavaa ja superaktiivista elämää, mutta palauduin unen aikana rasituksestani riittävän hyvin. Se, mikä kuitenkin pysäytti ja pisti miettimään, oli se, että vuorokauden stressaavin hetki jokaisena mittauspäivänä oli vapaa-ajallani. On helppo syyttää stressistä työtä ja toki työpäivienkin aikana oli isoja stressipiikkejä, mutta mikä oikeasti kuormittaa eniten...? Ehkä se onkin se mielenkiintoinen vapaa-aika, joka on täynnä kivoja ja rakkaita asioita - joita on vain määrällisesti aika paljon. Eikä työ ainoastaan syö voimavaroja vaan myös lisää niitä! 

FirstBeatin tutkimusten mukaan lauantai monelle viikon stressaavin päivä ja itse asiassa palautuminen on alkuviikosta parempaa. Eikö ole aika yllättävää? 

Mittauksen yhteydessä pidettiin myös luentoja, joista jäi mieleen monia tärkeitä asioita. Ensinnäkin ruokailu. Toiseksi lepo. Ei ole mitään hyötyä treenata, jos ei syö ja lepää riittävästi. Myös illalla pitää syödä hyvin, jotta keholla on polttoainetta palautumiseen unen aikana. Ja jos on oikeasti väsynyt, ei treenistä ole mitään hyötyä. Silloin on parempi vain levätä. On tärkeää tunnistaa ero väsymyksen ja laiskuuden välillä. Laiskuuteen auttaa kunnon treeni, väsymykseen lepo. 

Olen myöskin käynyt tämän vuoden aikana Mindfullness-tunneilla (kiitos upealle työnantajalleni tästäkin mahdollisuudesta!). Niissä on harjoiteltu pysähtymistä ja keskittymistä. Aivot eivät toimi enää vanhempana, jos jatkamme jatkuvien keskeytysten kanssa ja olemme jatkuvasti tavoitettavissa. Todella pysäyttävää! Ihminen voi oikeasti tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan tehokkaasti. Multitasking on yksi suuri huijaus! Toki pitää suunnitella tulevaa ja ennakoida asioita, mutta niille on varattava oma aikansa eikä tehdä sitä jatkuvasti samalla kun oikeasti tekee jotain aivan muuta. Ihan järjettömän vaikeaa!

Ja sitten vielä Fustra. Treenimuoto, jota olen harrastanut nyt puolitoista vuotta ja olen saanut valtavasti ahaa-elämyksiä! Paljon olen liikkunut elämäni aikana, mutta osittain virheellisissä asennoissa. Fustran avulla olen saanut helpotusta selkä- ja hartiakipuihin, voimaa keskivartaloon ja parempaa ryhtiä. Aivan mahtava treenimuoto, jossa hitaiden liikkeiden avulla tehdään mahtavia tuloksia.

Jep, hienoja asioita ja tärkeitä mittauksia. Minulle. 

Minäminäminä. Entä muut?


Siis takaisin tähän hämärään lauantaiaamuun. Kysyn pojalta, mitä hän haluaisi tehdä tänään. Hän toivoo, että leikkisin hänen kanssaan lohikäärmeäitiä ja lohikäärmevauvaa, jotka asuvat olohuoneen nurkkaan rakennetussa majassa. Hän haluaisi lähteä metsään eväsretkelle kuten viime viikonloppunakin. Siis niitä aidosti palauttavia asioita.

Lempeää viikonloppua!

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Suomalaisuuden ytimessä: Artek

Suomi 100 on nyt kaikkien huulilla ja olen miettinyt sen myötä aika paljon suhdettani suomalaisiin brändeihin. Omistan aika paljon suomalaisia tuotteita ja olen aina ostanut niitä mielelläni. Nyt jotenkin erityisen mielelläni, sillä monet kotimaiset merkit ovat kehittyneet ihan valtavaa vauhtia viime vuosina. 

Pelkästään suomalaisuus itsessään ei vielä riitä siihen, että rakastuisin tuotteeseen tai sen muotoiluun, mutta kyllä kotimaisuus selvä plussa on. Etenkin, jos tuotteet ovat myös Suomessa valmistettuja. Olen tosi ylpeä suomalaisuudestani ja meidän toimivasta, käytännöllisestä ja luonnonläheisestä muotoilustamme.

Rakkaus Artekiin on varmaan siirtynyt jo äidinmaidossa, sillä meillä on kotona aina ollut paljon Artekia. Ihan ensimmäinen design-sisustustuotteeni ikinä oli Aalto-vaasi, jonka sain ylioppilaslahjaksi. Ensimmäinen design-huonekaluni oli Artekin ritiläpenkki, jonka sain vanhemmiltani kun valmistuin kauppatieteiden maisteriksi vuonna 2008. Hienoja muistoja ja upeita tuotteita, joista en tule luopumaan koskaan. 

Artekin jakkarat ovat osa luotettavaa arkea - eteisessä, keittiössä, vaatehuoneessa. Ne haetaan pöydän ääreen kun on paljon rakkaita koolla. Tekstiilit palvelevat nöyrästi vuodesta toiseen. Siena-kuosiin ei voi kyllästyä. 

Olen vähän logofriikki ja ihailen yritysten hienosti luotuja visuaalisia ilmeitä. Artekin logo on yksi suosikkilogoistani. Sen näkemisestä tulee jotenkin aina niin hyvä fiilis. Se yhdistyy sivistykseen - kouluihin, kirjastoihin, kulttuuritaloihin. Niihin paikkoihin, joissa tarvitaan kestävyyttä ja yli vuosikymmenten hyvältä näyttävää muotoilua. 

Artek on todella ikoninen brändi ja heidän tuotteensa tosi iso osa suomalaisuutta. Alvar ja Aino Aalto olivat todellisia uranuurtajia, joiden työtä arvostan ja ihailen valtavasti. On hienoa nähdä, miten Artek on mennyt brändinä paljon eteenpäin ja kehittynyt - yksi osoitus siitä on upea Helsingin keskustan myymälä, josta nämä kuvat ovat. Miten rauhallinen, luonnonläheinen, arvokas ja kuitenkin rento tunnelma! Ihailen.


Millainen suhde teillä on Artekiin?
Entä suomalaisuuteen sisustamisessa?

lauantai 18. marraskuuta 2017

Inspiraatio: Ruskeaa ja rustiikkia

Kukapa olisi muutama vuosi sitten uskonut, että himoitsemme koteihimme ruskeaa? Monen inhokkiväri on tullut voimalla takaisin ja uskon, että ruskean ja beigen sävyjä nähdään vuonna 2018 erittäin paljon. Ennustus: Lähitulevaisuudessa monien sisustusintoilijoiden koteihin hankitaan ruskeat vaihtopäälliset niihin harmaisiin sohviin. 
Tässä upeassa Alvhemin kodissa ruskean sävyt, taide ja rustiikkisuus on yhdistetty niin, ettei kokonaisuus ole tippaakaan tunkkainen. Minimalistinen ja hieman maskuliininen ote sekä ihana valkoinen lattia pitävät siitä huolen. Itse lisäisin tähän beigeä myös seiniin, mutta toki kokovalkoinen on upean raikas valinta.

Mulle tulee fiilis, että tässä on myös ajattomia elementtejä, mutta onko se taas vain harhaa? Juuri nythän tämä koti edustaa mitä trendikkäintä tyyliä – ja ainahan meillä on tapana arvioida pinnalla olevat asiat ennemmin ajattomiksi kuin ohimeneviksi. Oli miten oli, muurahaistuolit ja kakluunit eivät mene pois muodista ikinä, sanokaa mun sanoneen.
Mitä te pidätte tästä tyylistä?
Kuvat: Alvhem

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Tuleeko somesta paha olo?

Viime perjantaina Pikku-T tuli kipeäksi. En ollut onneksi ehtinyt suunnitella mitään viikonlopuksi ja tarkoitus oli olla vain kotona. Ihan jees siis, ajattelin. Tätä tarvitsenkin - käpertymistä torkkupeiton alle ja rentoa olemista vaan.


Lauantaina pääsin käymään joogassa ja leivoimme pikku potilaan kanssa isänpäiväkakun. Fiilis oli ihan hyvä ja rento, tein kotitöitä ja hengailtiin perheen kanssa. Ehkä aavistuksen tylsistynyt tunnelma meillä vallitsi, joten napsautettiin poitsulle leffa päälle ja uppouduttiin omien puhelimiemme maailmoihin.


No, tietysti aloin selata somea. Instagram-feedini täyttyi toinen toistaan upeammista reissukuvista, isänpäiväyllätyksien valmisteluista, sisustuksista, asetelmista. 


Äkkiä rento ja hyvällä tavalla tylsistynyt fiilikseni vaihtui kireyteen. Mitä nuo pyykkivuoretkin tuossa ivailee? Anteeksi vaan mutta missä meidän fine dining-illallinen viipyy ja miksei ovessa ole jo rentoa DIY eukalyptuskranssia?


Onneksi tajusin itsekin, mistä fiilikseni täydellinen vaihtuminen syntyi. Hävetti. Hävettää vieläkin. Eihän mulla nyt voi olla noin huono itsetunto, että annan (osittain tuntemattomien) ihmisten somekuvien vaikuttaa fiilikseeni. Eihän?

Tiedänhän itsekin bloggaajana ja somekanavien suurkuluttajana, että se kuvavirta on vain pieni pintaraapaisu elämästä.

Ja miksen voinut tarttua vaikka kirjaan sen puhelimen sijaan? 


Jäin miettimään, tuottaako some enemmän pahaa oloa ja ahdistusta vai iloa ja piristystä. Varmasti moni, minäkin, tavoittelee postauksillaan inspiraatiota, iloa ja hyvää fiilistä, mutta entä jos vastaanottaja ei koekaan niin. Ja sitten on se sisällöntuottajan paine. Kun käyttää paljon aikaa postauksen luomiseen, mutta se saakin todella vähän katselukertoja eikä yhtään kommentteja. Olisiko parempi, jos ei tietäisi lukuja ja seuraajien määrää? 

Luin hiljattain Imagesta Paula Norosen haastattelun, jossa hän kertoi, että jos olisi aikanaan saanut kaikki Radiomafiaan tulevat negatiiviset palautteet itselleen (esim. somekanavien kautta), hänen uransa olisi varmasti loppunut lyhyeen. Fiksut tuottajat olivat päästäneet Paulan tietoisuuteen vain pienen osan, eikä hän kuulemma tiennyt kuuntelijamääristäkään juuri mitään. 


Jäin miettimään myös sitä, miten pahasti olen koukussa someen. Oikeasti tosi pahasti. Liian. Kokonainen vuorokausi ilman yhtään Instagramin selailua, Facebookissa vierailua tai blogien lukemista tuntuisi melkein kidutukselta. Vaikka TIEDÄN, että siitä tulisi pelkästään hyvä olo. Olen testannut sen unohtamalla puhelimen kotiin muutamia kertoja ja se rauhallisuuden ja läsnäolon tunne on oikeasti ollut tosi voimaannuttava. On helppo sanoa, että pidä taukoa äläkä ota sitä puhelinta esiin. Mutta kun se on oikeasti koko ajan vaikeampaa!


Koska mä rakastan somea. Liityin Facebookiin ensimmäisten kavereideni joukossa ja olin ihan reimuissani siitä! Jo ennen oikeita somekanavia olin innokas slambookien vaihtelija ja ystäväkirjojen täyttelijä sekä minulla oli kirjekavereita ympäri maailmaa. Bloggaaminen on ollut luonteva jatke ja olen kuvieni ja tekstieni kautta pystynyt toteuttamaan itseäni paljon - ja myös oppinut tosi paljon, ihan työelämässäkin tarvittavia taitoja.

Se riemu kun sai ensimmäiset FB-kaverit ja ekat seuraajat blogiin! Sen kun muistaisi vieläkin. Ja kyllä mä muistankin. Pohjimmiltaan somesta tulee tosi hyvä olo. Ainakin kun malttaa välillä pitää taukoa ja muistaa asioiden oikean tärkeysjärjestyksen. 

Hyvää oloa uuteen, alkavaan viikkoon! <3

P.S. Postauksen kuvat ovat Tokiosta, upeasta Imperial Palace East Gardenista.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Kaikella on tarkoitus? (50-luvun arkkitehtuuria, mummilan tuoksua ja koira-allergiaa)

Lapsena minulla oli ihana mummila Porin Tiilimäellä. Kolmikerroksinen 50-luvun rivitalokoti, joka oli täynnä mielenkiintoisia paikkoja, komeroita, sokkeloita ja mummin loputtomia aarteita. Vinot katot, erikoisissa paikoissa olevat ikkunat, pitsiverhot, plyyshisohvat. Kellarissa ukin suksienhuoltopiste, puutarhassa rautaportit ja upeat kukkaistutukset. 

Kun olin 13-vuotias, minulle hyvin rakas ja läheinen ukki kuoli. Mummi muutti pienempään kerrostalokotiin Silloin vanhempani miettivät, voisivatko he ostaa tämän kodin meille, mutta se olisi ollut liian ahdas koko perheellemme.

Teininä kuitenkin haaveilin asumisesta juuri tuolla. Menevän nuoren naisen vaakakupissa painoi tietysti se, että Tiilimäeltä olisi ollut lyhyt matka harrastuksiin ja keskustan menoihin, mutta olin myös hyvin kiintynyt itse taloon, sen tuoksuihin, muotoihin ja ympäristöön. 


Monta vuotta myöhemmin tämä asunto, tai siis MEIDÄN MUMMILA, tuli myyntiin. Olin jo muuttanut pois kotoa, mutta Porissa käymässä. Äiti kysyi ohimennen, lähtisinkö katsomaan. No tietenkin!

Kun astuimme sisään, se mummilan tuoksu tuli ensimmäisenä vastaan. Itku tuli vasta yläkerrassa. Kiersin jokaisessa huoneessa, enkä melkein malttanut lähteä ollenkaan pois. Näin kodin arkkitehtuurin ja sisustuksen yksityiskohdat eri tavalla kuin lapsena, mutta se tuttu henki oli siellä ihan samana.

En voinut kuvitella sitä vaihtoehtoa, että vanhempani eivät muuttaisi tähän kotiin. Ei sellaista kai ollut.


Kaikella on tarkoitus. Sillä on tarkoituksensa, että tämä asunto on paitsi minun, myös lapseni mummila. Sillä on tarkoitus, että ukilla ja mummilla ei ollut aikanaan varaa tehdä isoja remontteja ja uudistuksia. Nyt tämä asunto on se yksilö taloyhtiössä, jota ihaillaan. Ai näinkö arkkitehti tämän suunnitteli? Näinkö tämä alun perin oli? 

Toki 50-luvun moderni funktionalismi, jota tämä arkkitehti Aulis Blomstedtin suunnittelema "ketjutalo" mielestäni edustaa, on juuri nyt todella trendikästä, mutta minä uskon, että rakennusajan harkitut yksityiskohdat eivät menetä tenhoaan ikinä. Tämä talo ja sen alkuperäiset aidot materiaalit tulevat kestämään vielä todella, todella pitkään. Kunpa malttaisimme useammin antaa asioille aikaa ja jälkikäteen nähdä niiden kauneus.


Mummila on ollut meidän Pikku-T:lle ihan pienestä asti tosi tärkeä paikka. Hän on ollut siellä hoidossa paljon. Käynyt papan kanssa läheisellä jäähallilla katsomassa Ässien pelejä, ulkoilemassa "Porimettässä" ja mummin kanssa polskimassa maauimalassa (joka muuten myös edustaa 50-luvun funkkista, suosittelen tutustumaan). Tämän hoitopaikan ansiosta me vanhemmat olemme saaneet järjestettyä monia päällekkäisiä työmenoja, juhlia ja reissuja. Olen hyvin iloinen ja kiitollinen niistä.

Nyt hoitoreissut ovat vaikeutuneet, enkä tiedä, kuinka paljon niitä on enää jäljellä. Pikku-T on tosi pahasti allergisoitunut mummilan koiralle. Mummilassa, jossa minun on ollut aina niin helppo hengittää, ei pojallani kirjaimellisesti riitä happi. Se on ihan kamalaa. En vielä ihan täysin edes käsitä, miten iso asia tämä meidän perheelle onkaan. 


Tässä viime aikoina on tullut aika usein vastaan asioita, jotka eivät ole menneet niin kuin minä olisin halunnut. Mutta kaikella on tarkoituksensa ja kyllä tämäkin vielä ratkeaa parhain päin. Näin uskon. Ainakin itse osaan arvostaa ja olla kiitollinen siitä, ettei itselläni ole koskaan ollut allergioita. Olen voinut syödä mitä vaan, yöpyä missä tahansa ja käyttää melkein mitä kosmetiikkaa tahansa. En enää pidä sitä itsestäänselvyytenä.

Onko teillä vinkkejä koira-allergian hoitoon tai kokemuksia vastaavasta tilanteesta? Entä onko muita, jotka ihailevat 50-luvun arkkitehtuuria ja muotoilua?

perjantai 3. marraskuuta 2017

Tokyo: Shibuya Crossing

Päätin pitää marraskuussa blogissani matkailu- ja hyvinvointi-teemakuukauden. Kurkistetaan siis reissumuistoihin, suunnitellaan tulevia reissuja ja mietitään, mistä se hyvinvointi oikein syntyy. Sisustustakaan ei kokonaan unohdeta, sillä se on tärkeä osa hyvinvointia minulle. Lähdetään  kuitenkin matkailusta liikkeelle ja itseoikeutetusti Japanista.

Tokiossa oli niin paljon koettavaa, että en ole oikein ole tiennyt, mistä aloittaa tai miten. Japanin reissu oli lyhyt, mutta silti yksi ehdottomasti hienoimmista kokemuksista elämässäni. Aiemmin olen kirjoittanut vain lyhyen postauksen Tokion sisustusliikkeistä ja hieman tuliaisista.  Mutta tämä ei jää tähän, ei todellakaan. 

Nyt vuorossa on maailman vilkkain jalankulkijoiden risteys, Shibuya Crossing.


Saavuimme Tokioon aikaisin aamulla, yölennon jälkeen ja aikaero pisti kropan aika sekaisin. Päätimme nukkua pienet päiväunet, joilta nouseminen tuntui aivan ylivoimaiselta tehtävältä. Uteliaisuus ympäröivää kaupunkia kohtaan kuitenkin voitti ja raahauduimme hotelliltamme Ginzan alueella metroon, sattumanvaraiseen suuntaan. Kun metro lipui Shibuyan aseman kohdalle, poikkeuksellisesti maan päällä, fiilis oli ihan uskomaton. 

Jep, me taidetaan jäädä tässä.

Siinä me oltiin ja unihiekat karisivat hetkessä silmistä. Shibuya näytti ihan uskomattoman hienolta!


Japanin matkan aikoihin meillä oli tosi kiireistä molemmilla töissä ja siihen samaan sumaan vielä osuivat pikku-T:n synttärit sekä monta muuta juttua. Reissuun ei siis oikeastaan oltu juurikaan ehditty valmistautua. Vasta myöhemmin selvisikin, että ensimmäisenä iltana vaikutuksen tehnyt Shibuya Crossing oli itse asiassa yksi Tokion ikonisimmista turistinähtävyyksistä.


Me palasimme Shibuyaan useita kertoja viikkomme aikana. Se oli lyhyen metromatkan päässä hotelliltamme, todella kuvauksellinen paikka ja täynnä mielenkiintoisia, edullisia ravintoloita ja ruokakojuja sekä mielenkiintoisia kauppoja.  (Muun muassa tavaratalot pelkästään miehille ja naisille! Ja naisten puolella oli paljon yhden koon kauppoja, joissa oli juuri mulle sopivia vaatteita. Olen 155-senttinen, joten en ole ihan tottunut moiseen täällä "lännessä".)

Fiilis Shibuyassa oli ihan täydellinen. Sopivan japanihenkinen ihmispaljoudessaan ja näennäisessä kaoottisuudessaan, mutta kuitenkin rento, rauhallinen ja organisoitunut. Juuri kuten Tokio muutenkin. 

Tosin täytyy muistaa, että turisteja liikkui paljon, eli mikään paras paikka paikallisten tapojen bongailuun Shibuya ei ole. Kuitenkin, kuten näistäkin kuvista huomaa, sai siellä myös hyvän käsityksen paikallisten tyylistä. Oikeasti tuntui, että Tokiossa jokaisella naisella oli tuollainen rento t-paita puolipitkän, liehuvan hameen kanssa. Päivänvarjot, hatut ja hengityssuojaimet olivat yleinen näky.


Tokyo is a massive, cosmopolitan city. 
It's difficult to imagine that its finest attraction is a street corner but it's true.

Shibuya Crossing is the world's busiest pedestrian crossing. It represents the towering neon lit Tokyo that travelers expect. The traffic lights at the crossing have a 2 minute cycle. Cars from various directions eat up more than half of the time. 

Thousands of pedestrians all cross at the same time from five directions. When the crowds meet in the middle chaos ensues. It's a spectacle that's repeated every two minutes all day and most of the night until the crowds finally thin out after midnight when Shibuya stations closes.



Nähdään taas pian, Shibuya!

tiistai 31. lokakuuta 2017

Kuinka selvitä pimeydestä

Nukuin viime yönä sikeästi kymmenen tuntia ja olen silti ollut koko päivän nuutunut. Tämä vuoden pimein aika tuntuu vaikuttavan minuun vuosi vuodelta enemmän. Periaatteessa oikeasti pidänkin pimeydestä, siinä on joku oma viehätyksensä - lupa käpertyä kotiin, kuunnella musiikkia, fiilistellä pieniä tavallisia asioita. Vaihtuvat vuodenajat ovat hieno juttu. Mutta kroppani ei ole samaa mieltä. Se haluaa valoa! Näin pimeään aikaan kehoni tarvitsee hirveät määrät unta, se yrittää saada normaaliakin enemmän makeaa ja toisaalta tuntuu, ettei mikään määrä liikuntaa riitä. 


Selviän pimeydestä parhaiten pysymällä aktiivisena. Kun on aikatauluttanut päivään paljon tekemistä, ei pimeyttä ja väsymystä ehdi ajatella. Pyrin liikkumaan paljon, syömään mahdollisimman tervellisesti ja tasasesti (etenkään kaamosaikaan en saa missään nimessä skipata lounasta) sekä KYLLÄ, teen myös mielelläni aika paljon töitä. Synkkänä aikana työt oikeasti pitävät mielen virkeänä. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että saan tehdä tosi mielenkiintoisia töitä tosi hauskojen ja taitavien luovien tyyppien kanssa. 

Tärkeintä on kuitenkin uni. Nukun paljon ympäri vuoden, mutta etenkin syksyllä. Ne syksyt kun Pikku-T oli pieni (tarkemmin sanottuna alle 5-vuotias, huh) ja nukkui todella levottomasti ja pätkittäisesti, olivat järjettömän raskaita. Oikeastaan ihme, että parisuhteemme selvisi niistä, olen nimittäin huonosti nukkuneena tosi sietämätön tapaus. ;)


Ei ole sattumaa, että olen usein varannut parhaat reissut juuri marraskuussa. Ihanimpina vuosina itse reissut ovat myös toteutuneet marraskuulle, liian harvoin kuitenkin. Olisi hienoa pystyä viettämään aina synkimpänä syysaikana pari kuukautta ulkomailla, siinäpä haavetta tulevaisuudelle. Onneksi jo pelkkä matkojen suunnittelu ja varaaminenkin innostaa. 

Ehkä te lukijatkin kaipaatte piristystä pimeyteen? Aion pitää täällä blogissani marraskuussa matkailu ja hyvinvointi -teemakuukauden, jolloin mm. kurkistetaan viimein lumoavaan Japaniin, haaveillaan tulevista matkoista ja mietitään, mistä se hyvä olo oikeasti syntyy. Toivottavasti viihdytte tämän teeman parissa!

tiistai 24. lokakuuta 2017

Lapsen suusta



Johtajuudesta

Poikaani kiinnostaa kovasti leikit, joissa on selkeä pomo ja ryhmän vetäjä. Hän mietti yhtenä päivänä, millaista mahtaisi olla pomo. Itse työskentelen esimiestehtävissä ja totesin, että "Ei se mitään ihmeellistä ole, ihan tavallista työtä, äitikin on pomo siellä töissä." Epäuskoinen katse. "Ai oikea pomo, sinäkö? Hmmm... Sä oot kyllä varmaan sellainen varapomo!"

Kierrätystä

Olen tunnollinen jätteiden lajittelija. Juttelemme pullojen palautuksesta ja kerron, miten tärkeää on, että kaikki tyhjät pullot ja tölkit palautetaan kauppaan eikä yhtään mene tavalliseen roskikseen. Pikku-T innostuu. "JOO! Siis kun iskä on juonut tosi paljon kaljaa ja niitä pulloja on vaan IHAN joka puolella niin mä kyllä kerään ne ja vien kauppaan." (Tällaista tilannetta ei ole koskaan ollut, mutta onhan se hyvä olla suunnitelma valmiina)

Ostoksia

Olemme kaupassa lähestymässä kassaa kun poju huutaa kovalla, kuuluvan kirkkaalla äänellään. "Äiti, me unohdettiin ottaa iskälle kaljat!"




Mut kun on asiaa

Poikamme on todella kova puhumaan ja tarinaa riittää. Usein erityisesti juuri silloin kun aikuisilla on jotain oikeaa asiaa toisilleen. Yhtenä päivänä kun yritimme jutella miehen kanssa tulevan viikon menoista, hän kulki ihan isänsä kyljen vieressä ja selitti koko ajan omaa asiaansa. Lopulta isä hermostui ja sanoi melko tiukkaan sävyyn: "Älä puhu koko ajan päälle!" Pikku-T katsoi täysin ihmeissään ja totesi: "En mä puhu päälle, mä oon täällä alhaalla ja puhun sun VARTALOLLE!"

Kaikkiruokainen herkuttelija

Keskustelemme marjoista. Totean, että Pikku-T:lle ei oikein marjat maistu, vaikka muuten kaikkiruokainen onkin. Poitsu on asiasta eri mieltä. "Siis kyllä mä tykkään ihan toooositosi paljon mansikoista. Jätskinä!"

Avaruusjutut

Kuten tiedämme, pienet pojat ovat usein kiinnostuneita avaruusjutuista. Niin myös meidän 5-vuotias. Häntä mietitytti eräänä päivänä kovasti, miten kääpiöt voivat asua avaruudessa, kun siellä on niin kylmä eikä vettäkään. Minä tietysti totesin siihen nauraen, että eihän avaruudessa mitään kääpiöitä tietenkään asu. "Miten muka! Plutohan on kääpiöplaneetta!"

Oma tyyli

Tanskalainen design iskee mun makuhermoon täysillä ja POMPdeLUXin vaatteet ovat aivan ihania. Olin varannut meille kotiin kutsut ja esittelin ennen kutsujen alkua innoissani kuvaston kauniita vaatteita Pikku-T:lle. Hän katseli kuvia ja totesi kohteliaasti: "Joo äiti, ihan kivoja, mut aivan liian harmaita."

Naisjuttuja

Olin lähdössä reissuun ja totesin, että tulee kyllä taas tosi kova ikävä. Pikku-T osoitti pihalle, jossa näkyi naapurin rouva ja lohdutti: "Kyllä me pärjätään äiti kun sä oot lomalla. Meillähän on täällä näitä toisia naisia."

Kiitollisuudesta

Olen aikamoinen kotifiilistelijä ja sanon usein ääneen, miten kiva koti meillä on. Minusta on tärkeää, että lapsi oppii arvostamaan turvallista kotia ja myös esteettisiä asioita kotona. Ilmeisesti oppi on mennyt perille kun eräänä päivänä 5-vuotias fiilisteli. "Meillä on kyllä niin ihana koti. Arvaa mikä on ihanaa meidän kotona. Meillä on niin ihana katto, siis katso miten hieno. Se on niin hyvä kun me ei ollenkaan kastuta kun sataa."



Pieni hassu viisas tyyppini.
Kuinka iso kunnia on opettaa sinulle asioita elämästä. 
Koska mikään ikinä ei ole opettanut minulle yhtä paljon.
Rakastan sinua.