Meillä soi ovikello tänään 8.45, oven takana oli isäni eli pappa. Pikku-T oli juuri saanut aamupuuronsa syötyä ja minä join vielä kahvia kylpytakissa (mies oli reissussa). Ja mikä riemu siitä repesi! Papan kanssa oli huippua viettää aamupäivä. Rakennettiin junarataa, leikittiin merirosvoja, esiteltiin uutta vappupalloa, soitettiin ja laulettiin, luettiin kirjoja, laitettiin ruokaa ja käytiin kaatosateessa potkupyörälenkillä. Pikku-T kertoi isälleen ihan innoissaan kuulumiset kun hän tuli kotiin. "Minä sain nukkua yöllä äitin viekussa ja päkkäreillä papan viekussa." Voi sitä pienten sinisten silmien loistetta.
Varmaan monissa pikkulapsiperheissä tällainen on aika arkipäivää, että viikonloppuaamuna isovanhemmat tulevat leikittämään. Meillä välimatkaa on kuitenkin sen verran, että isäni oli lähtenyt Porista jo seitsemältä ajamaan. Vaikka reilun sadan kilometrin etäisyys ei ole mikään valtava, niin sen verran pitkä se on, ettei ihan arki-iltana ajele ilokseen edes takaisin.
Olemme mieheni kanssa asuneet useammalla paikkakunnalla ja opiskelimme Jyväskylässä, jonne tullaan opiskelemaan ympäri maata. Niinpä meidän sinänsä laaja ja läheinen ystäväpiirimme on levittäytynyt ympäri Suomea. Monet ystävämme ovat tismalleen samassa elämäntilanteessa kuin mekin (samanlaiset työkuviot ja saman ikäiset lapset), joten vertaistukea kyllä löytyy - puhelinlangan päässä. Meidän molempien vanhemmat ja sisarukset asuvat myöskin kaukana. Pidämme päivittäin yhteyttä netin ja puhelimen välityksellä, mutta eihän se ole sama asia, kuin törmätä kauppareissulla tai osua samaan jumppaan illalla. Sellaista ei tapahdu, tapaamiset ovat aina suunniteltuja.
Varmasti tämä tukiverkkojen puute on yksi suurimmista syistä siihen, että halusin aika pian äitiyslomalta takaisin töihin. Työni on varsin sosiaalista ja minulla on aivan uskomattoman ihanat työkaverit. Nytkin oikein odotan, että pääsen taas töihin näkemään heidät! Huomasin äitiyslomalla jotenkin liiankin hyvin, mitä päivittäisten työkaverikontaktien puuttuminen tarkoitti. Nyt tietysti varmaan joku ihmettelee, että eikö se päiväkotiarjen pyörittäminen ilman tukiverkostoja sitten ole hankalaa. No joskus kyllä, mutta kaikki on mennyt uskomattoman hyvin. Kerran olemme joutuneet turvautumaan ulkopuoliseen hakijaan, muuten ollaan saatu sumplittua kaikki kuviot hyvin mieheni kanssa. Onneksi meillä on molemmilla suht joustavat aikataulut töissä ja voimme tehdä välillä töitä myös kotitoimistosta käsin.
Joskus mietin, että jos saisin toteuttaa yhden haaveen, vain yhden, joka tekisi elämästäni laadukkaampaa ja arjesta helpompaa, haluaisin kaikki rakkaat samalle paikkakunnalle. Ihanat lapsuudenystävät, rakkaat opiskelukaverit, äidin, isän, sisarukset. Tilanteen, jossa hoitoapu tai vaikkapa lenkkiseura olisi nopeasti saatavilla, pikaisen puhelinsoiton päässä. Ja toisaalta voisin myös itse tarjota omaa apuani helpommin, vaikkapa auttaa siskoani muutossa tai antaa auton lainaan. Ajattelen, että ne ihmiset, joilla näin on, ovat järjettömän onnekkaita.
Toisaalta minäkin olen onnekas. Olen oppinut eri paikkakunnilla asumisesta paljon, uskon sen antaneen näkökulmaa ja kokemuksia, joiden ansiosta olen rikkaampi ja osaan suhtautua asioihin monelta kantilta. Minulla on ystäviä erilaisilla taustoilla ja yöpaikka melkein missä päin Suomea tahansa, monessa paikassa ulkomaillakin. Vietämme ystävien ja perheen kanssa kokonaisia viikonloppuja parin tunnin kyläilyjen sijaan. Papan vierailu tavallisena sunnuntaiaamuna on kohokohta, jota muistellaan vielä pitkään. Enkä pidä sitä itsestäänselvyytenä.
Ja tiedän, että hoitoapua ja kaikkea muutakin mahdollista apua järjestyy aina, sieltä pienen välimatkan päästä. Kiitos teille kaikille, tunnistatte kyllä itsenne.
Millaiset tukiverkot teillä on arjessa?