lauantai 5. syyskuuta 2015

Haikea mutta myönteinen

Pidän syksystä ja yleensä olen syyskuun alussa aina täynnä energiaa, mutta en tällä vuonna. Koko viikon olo on ollut apea, hieman itkuinen. Todennäköisesti tilanne ei olisi tämä, jos olisin uutispimennossa. Vaan en ole. Ja hyvä niin. Niin monella on niin suuri hätä juuri nyt. Kyllähän sen kuuluukin koskettaa. 


Mietin lapsena usein, tuleeko kolmas maailmansota minun elinaikanani. Vanhempani sanoivat, että se on äärimmäisen epätodennäköistä. Nyt ymmärrän, että olen itse äiti, jonka pitäisi kohta, ihan lähivuosina, vakuuttaa samaa omalle pojalleen. Vaikka enhän tiedä itsekään, voin vain toivoa. En voi luvata, että poikani on aina turvassa ja se tuntuu kamalalta. Miltä tuntuu niistä vanhemmista, joiden lapset eivät ole ehkä koskaan saaneet elää turvassa? Äitiys riipaisee, koska ymmärtää, miten vähän ymmärtää ja mihin kaikkeen ei voi vaikuttaa.


Arki on usein suorittamista, kiirettä, pakotetustikin omassa kuplassa elämistä. Tällä viikolla olen nukkunut pommiin, riidellyt uhmaikäisen kanssa lukemattomia kertoja, kokenut riittämättömyyden tunnetta töissä, kuunnellut huonosti miestäni, roikkunut liikaa somessa, tajunnut, että pankkitilini on tyhjentynyt taas mystisesti, turvautunut epäterveelliseen pikaruokaan, tuskaillut naamaani, jossa viihtyvät yhtä hyvin rypyt kuin finnitkin.. ja paljon muuta. 


 Ja mitä sitten? Olenhan onnekas, että minulla on syy laittaa herätyskello soimaan aamuisin. Tai että voin väitellä pojan kanssa siitä, laitetaanko päiväkotiin pipo ja hanskat - entä jos meillä ei olisi kumpiakaan? Tai että mieheni ymmärtää, jos en aina kuuntele, onhan meillä joka päivä aikaa jutella. Tililleni tulee taas palkka parin viikon päästä ja nälkää ei ole todellakaan tarvinnut nähdä.

Tämä viikko on ollut myös täynnä todella upeita hetkiä. Perheen kanssa yhteisille vitseille nauramista niin että vedet vain valuvat silmistä. Iloa todella kivoista naapureista. Hapekasta syysilmaa jumpasta kotiin pyöräillessä. Kaunis auringonlasku. Lapsen halaukset ja pusut. Mies, joka on laittanut ruokaa ja siivonnut kun tulen työreisssusta. Tehokkaasti eteneviä projekteja töissä. Voimaannuttava joogatunti. Syksyn ensimmäiset kynttilät.  Kolmevuotiaan leikkien kuuntelemista (ihan parasta!). Käynti hierojalla pitkän tauon jälkeen. Sisustuskatalogien ihastelua. Ja paljon muuta.


Eikö ole hullua, miten iso osa elämästä on sattumaa? Meillä tänne kylmään ja pimeään maahan syntyneillä on käynyt aika uskomaton tuuri aika monen asian suhteen. Mutta paljon on kiinni myös asenteesta, miten asioihin suhtaudumme.

Kaatosade rummutti kattoa tänään iltapäivällä kun söimme välipalaa. "Onpa hienoja lätäkköjä. Ja onpa meillä hieno katto, niin me ei kastuta!" Pikku-T totesi.


Pakkailin kirppiskasaan keräämäni vaatteet, kengät ja kodin tekstiilit siististi muovipusseihin ja veinkin ne keräykseen. Pankkiautomaatilla tein noston yhteydessä lahjoituksen ja vielä kotoa verkkopankin kautta toisen. Pieniä, niin pieniä asioita minulle, mutta ehkä jonkinlainen apu jollekin. 


Lämmintä lauantai-iltaa!

6 kommenttia:

  1. Arvaa: musta tuntuu ihan samalta! Pohdiskelin juuri tänään että postailenko miksi on ollut taukoa blogissa vai jatkanko muina naisina siitä mihin jäin: en päässyt mihinkään lopputulokseen niin vielä ei tullut postausta ;) Mutta siis ihan kuin olisin lipsahtanut koko viikoksi johonkin rinnakkaistodellisuuteen: olen kyllä tehnyt paljon tosi kivoja asioita, mutta toisaalta en oikein ole pystynyt keskittymään mihinkään. Meillehän avattiin tuohon ihan naapuriin vastaanottokeskus ja olen yrittänyt olla avuksi missä pystyn. Asia on siksikin mielessä ihan koko ajan ja olen tuntenut jopa pelkoa. En siis niiiden turvapaikanhakijoiden vuoksi, vaan sen takia millaisia rekatioita tämä on aiheuttanut joissain ihmisissä -myös keskusta puolustaneita on uhkailtu. Onhan sanoista vielä matkaa tekoihin, mutta silti.

    Muistan itsekin vastaavan voimattomuuden tunteen viimeksi lapsuudesta ja olen muuten tainnut kysellä vanhemmiltani ihan tuota samaa uudesta maailmansodasta. Huh. Tämän viikonlopun olen yrittänyt käyttää pois tästä olotilasta rämpimiseen: pitäisi ensi viikolla pystyä keskittymään vähän muihinkin juttuihin. Huomenna sen näkee miten onnistuin :) No, jos jotain positiivistakin niin taas muistaa olla omasta elämästään entistäkin kiitollisempi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Blogin kirjoittaminen tuntuu kyllä jotenkin tosi oudolta kun ajatukset ovat tällaisissa asioissa... Ja helposti sitten kynnys kirjoittamiseen nousee. Mutta siis todella hienoa, että olet ollut apuna siellä vastaanottokeskuksella ja voin kuvitella, että reaktiot ovat aika käsittämättömiäkin. Voimia sinne! Ja tosiaan positiivinen puoli on se, että arvostaa omaa elämäänsä kaikkine puutteineen ja toisaalta ajattelen, että voin ehkä siirtää sitä asennetta lapsellenikin, ainakin toivottavasti.

      Poista
  2. Todella hyvä ja koskettava kirjoitus! Tuon kun aina muistaisimme, ettei pienistä kannattaisi nurista. Suurimmalla osalla maapallon ihmisistä ei ole asiat läheskään niin hyvin meillä!
    Tänään vein ison autokuormallisen tyynyjä, peittoja, petivaatteita, pyyhkeitä, leluja, vaatteita ja kenkiä vastaanottokeskukseen tuleville. Täällä Oulussa on todellakin avuntarvetta! Koitetaan kantaa kortemme kekoon ja olla myönteisiä ja vastaanottavaisia tänne kylmään pohjolaan tuleville. Harva sieltä lähtisi jos ei olisi pakko.. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Oletpas vienyt paljon tarpeellista tavaraa, niistä varmasti on iloa ja hyötyä monelle. Myönteinen asenne taitaa olla se tärkein varuste kuitenkin, onneksi niin monelta suomalaiselta sitä löytyy. <3

      Poista
  3. Voi miten ihanaa pohdintaa! Onkohan täällä joku sama elämän pohdinnan aalto, kun tunnistan itseni niin monista noista jutuista! Itsellä myös vaikeuksia kirjoitella blogia, kun pohdinnat kulkee just tällaisissa sfääreissä.. Halaus sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista taas, Pirita. Ihan varmasti on joku sama aalto. Halaus sinnekin!

      Poista

Ilahdun kommentistasi!