torstai 22. tammikuuta 2015

Nuudelipäivä

16.50. Kello tikittää, seison vielä liikennevaloissa, mitä ihmettä onko täällä taas joku punainen aalto? Kurvaan viimein päiväkodin pihaan ja juoksujalkaa pihalle. Pikku-T on paikalla viimeisenä lempparihoitajansa kanssa. Äh, harmittaa, että olin taas viimeinen, mutta iloista poikaa se ei tunnu haittaavan. Päivä on mennyt taas tosi hyvin!

Kotimatkalla totean, että täytyypä alkaa laittaa ruokaa, mitään ei ole valmiina. Silloin takapenkiltä kuuluu ehdotus.

- Äiti, syödäänkö tänään nuudelia?

- No joo, syödään vaan.

- Ei laiteta yhtään wokkiruokaa siihen päälle, äiti.

- Ai pelkkää nuudelia?

- Niin, pelkkää nuudelia. Ei yhtään wokkiruokaa.

- Joo, syödään vaan.

T alkaa nauraa ihan hervottomasti. Hän ei selvästikään meinaa uskoa, että sanoin juuri, että voidaan syödä pelkkää nuudelia ja varmistaa asian vielä kertaalleen.

Kotona syödessäkin vielä naurattaa.

- Meillä ei ole wokkiruokaa, pelkkää nuudelia. Hassua.

Illalla katsotaan telkkaria, leikitään, luetaan kirjoja, käydään yhdessä suihkussa. Olen järkyttävän väsynyt, joten menen nukkumaan 2-vuotiaan kanssa yhtä aikaa. "Ikkä" on työreissussa, silloin pääsee aina isoon sänkyyn äidin viekkuun (ja aika usein muutenkin). Pidän toisella kädellä kiinni pienestä kädestä, toisella pienistä varpaista. Pieni poika tapittaa minua pimeässä suurilla, luottavaisilla silmillään.

- Tänään oli tosi kiva päivä. Syötiin pelkkää nuudelia ja meillä oli hauskaa.

- Niin oli, kulta. Tosi mukavaa.  


Translation: I love everyday life with my 2 year-old son. We have so much fun and it doesn't have to include anything that special. Just ordinary stuff like noodles for dinner.

16 kommenttia:

  1. <3 Muistan joskus, kun meillä oli ruuaksi pelkkää pastaa ja tytöt kehuivat maasta taivaaseen, että olet äiti maailman paras ruuanlaittaja =D

    VastaaPoista
  2. Ihana kirjoitus! Muutenkin kiva blogi sinulla.

    Mirva

    VastaaPoista
  3. Olenkohan herkällä päällä, mutta aivan silmät kostui. Hieno kirjoitus ja ihana äiti ja poika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä sitä itsekin saa salaa pyyhkiä kyyneliä milloin missäkin arkisessa tilanteessa. Salaa siksi, ettei poitsu huolestu, mitä äiti "ikkee". Sitä vain herkistyy niin helposti kun tuo 2-vuotiaan ilo ja hetkeen tarttuminen on niin aitoa.

      Poista
  4. Voi että, ihana kirjoitus :) Pienet ilot pienellä pojalla. Kun vain itsekin muistaisi iloita niistä pienistäkin asioista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, nämä pikkutyypit ovat aika hyviä sen taidon taitajia sekä myös meidän aikuisten muistuttajia.

      Poista
  5. Mua kyllä lähinnä itkettää. Sä osaat kirjoittaa niin, että se menee suoraan sydämeen. :)

    VastaaPoista
  6. <3 en kestä, ihana pikku-T... voin niin kuvitella: nyt jo sydän meinaa pakahtua kun vauva katsoo silmiin ja jokeltaa vakavana. Kovasti olisi jo asiaa mutta äiti ei vielä ihan ymmärrä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, tuo pienen vauvan vakavahenkinen jokellus on kyllä aivan mahtavaa kuunneltavaa! Kauheasti selostetaan kaikkea. <3 Ja tosiaan tiukka katse suoraan silmiin.

      Poista
  7. Täälläkin silmäkulma kostui, osaat kyllä kirjoittaa niin koskettavasti suoraan sydämeen. Ihana pikku-T, ihanaa kun voi tulla noin iloiseksi pelkästä nuudelista. :D

    VastaaPoista

Ilahdun kommentistasi!