perjantai 9. lokakuuta 2015

Jotain pysyvää kiitos

Minä olen omatoiminen. Se tarkoittaa, että olen reipas. En tarvitse aikuisen apua, paitsi joskus tarvitsen.

Ei ole yhtään kivaa. Ei yhtään hauskaa. Nyt on nukkuma-aika. Voitko laittaa minulle puhtaan peiton? (väsyraivokohtauksen jälkeen, lakanat puuttuivat sängystä)

Voi äiti, sinä tykkäät tästä tyttöjen musiikista. Tytöt aina vaan tykkää ja tykkää tästä. Mutta pojat tykkää hevirokista.

Tänään yksi poika sanoi, että T on pikkuvauva. Mutta en minä ole mikään pikkuvauva, minä olen jo iso poika. Olen varmaan viisi vuotta.

Kerran kävi päiväkodissa sillai, että osuin siinä patjalla Lauriin ja Laurille tuli pipi ja paha mieli. Niin sitten minä menin sanomaan anteeksi. 

Olen siinä päiväkodin esityksessä sirkusnorsu. Tosi iso norsu, joka tömistää kauheasti ja nostaa etujalat penkille. Ei, en sano mitään. Eihän norsut osaa puhua.

Pimeys tulee siitä kun tulee niin pimeää. Ja möröt on aina tummia. Ne tulee pimeällä aina yleensä. Vaikka ei mörköjä ole olemassakaan. Ne Muumit on vain sellainen tarina.

Kaikki nämä kommentit eiliseltä. Aika ison pojan juttuja jo. Aika rientää niin, että välillä hirvittää. 
Välillä hermot kiristyvät kiireisessä arjessa. Meillä on mieheni kanssa ollut molemmilla aika kiireinen tilanne töissä ja lisäksi omiin harrastuksiin tekee molempien mieli, puhumattakaan nyt, että ihan kahdestaan joskus jotain tekisimme (enkä nyt tarkoita kodin siivousta tai kauppareissua) - joskus sitä saattaa puuskahtaa, että hemmetti, olisi vähän helpompaa ilman tuota ipanaa! Tai mihin sen nyt saisi järjestettyä hoitoon! 

Emmekä me mitään kuitenkaan tiedä sen paremmin, kuin että tätä elämänvaihetta me tulemme kaipaamaan. Näitä hetkiä kun ensimmäiseksi aamulla lapsi pyytää syliin, juoksee vastaan päiväkodin pihalla. Niitä hetkiä kun koko perheen pitää leikkiä hänen keksimäänsä roolileikkiä. Hetkiä kun hän kysyy "Voikko tulla leikkimään mun kaa autoilla?" tai "Tehdäänkö yhdessä Hevisaurus-palapeli?". Tai huokaisee "Mä rakastan teitä iskä ja äiti."  Oikeastaan en halua ajatella, ettei tämä ole pysyvää, vaikka samaan aikaan tavallaan odotan aikaa, jolloin lapsi on jo isompi.

Sen olen jo oppinut, että lapsen kanssa elämä on täynnä vaiheita. Hyvässä ja pahassa. Kaikki asiat kulkevat aaltoina ja vain muutos taitaa olla pysyvää. Itkuisempaa vaihetta seuraa aina aurinkoisuus, määrätietoista vaihetta... noh, meidän T:n tapauksessa sitä vähemmän määrätietoista ei ole vielä tainnut olla. ;) Mutta saatte ehkä ajatuksesta kiinni.


Tämän postauksen kuvan on ottanut ystäväni Sanni (kiitos!) pikku-T:n ollessa kolme viikkoa vanha. Hymyilyttää tuota pientä harvatukkaa katsoessa. Voi poikani, et kyllä ole enää sama kuin tuolloin. Enkä varsinkaan ole itse sama. En tuolloin vielä tiennyt, mitä äitiys ensimmäisten vuosien aikana toisi tullessaan ja yhtä vähän tiedän, mitä se vielä tulevien vuosien aikana tuo. 

Arjen ja elämän tarkoitus taitaa olla se, että on jollekin tärkeä. Ja kolmevuotiaan kanssa todella tunnen olevani.

Tartun kiinni ettet irtoo.

10 kommenttia:

  1. Kiva postaus! Lasten kanssa tunteet menee kyllä laidasta laitaan. Meilläkin oli tänään oikein kaikkien aikojen känkkäränkkä aamu...Joskus menee hermo, mutta onhan ne ihania.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja - näinhän se menee. Kunnon kiukutteluaamut on kyllä suht raskaita.

      Poista
  2. Voi miten ihana postaus, ihan tippa linssiin itselle... Huippuja lausahduksia T:ltä ja on se vaan ihmeellistä, miten samaan aikaan toivoo, että lapsi olisi jo vähän isompi ja sitten (niinkuin mulla tänään) välillä on päiviä ja hetkiä, kun tekee mieli sanoa, että älä vaan nyt kasva liian nopeasti. Ole vielä äitin pieni <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin kun samaan aikaan se aika menee hitaasti ja kuitenkin ihan liian nopeasti. Kuitenkin sitä toivoisi, että onnistuisi kasvattamaan lapsen niin, että hänellä säilyisi ainakin osa tästä pienen lapsen valtavasta ilosta, innosta ja luottamuksesta elämässä.

      Poista
  3. Sinäkin olet aina ollut reipas ja omatoiminen. Vähän liiankin kanssa.
    Muista että välillä saa olla väsynyt ja voimaton ja pienen lapsen kanssa väkisin välillä hermostuu. Kaiken antaa ja saa anteeksi, kun hetken ehtii huilata. Ja kun lapsi nukkuu:)
    Kumma miten sitä kiirehtii, kun lapsi on pieni ja kaikkea on elämässä niin paljon. Töitä ja tavoitteita ja aika ei tunnu riittävän. Elämä vaatii tehoja juuri silloin kun pitäisi ehtiä ottaa hetkestä kiinni ja nauttia vaan.
    Voimahalaus täältä teille kaikille! Olette tärkeitä ja mielessä joka päivä, vaikka ei päästäkään auttamaan arjen kuvioissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ja kyllä muistan huilata, älä huoli. :) Tuo on totta, että paljon kasaantuu samaan elämänvaiheeseen, mutta just nyt on aika hyvä näin.

      Poista
  4. Minäkin muistan tuon vaiheen - etenkin vauva-ajalta - kun välillä toivoi, että olisipa tämä jo neljä kuukautta että se ja se vaihe helpottuisi, olisipa tämä jo vuoden että se ja se asia olisi helpompaa. Samat mietteet tuntui olevan suurimmalla osalla tutuista äideistä. Sitten lapsen ollessa parivuotias tulikin se vaihe, että mietti miten lapsi osaa jo syödä ja tehdä ties mitä, että mitäs minä nyt itse teen?! Itsekin ehtii syödä oman ruokansa lämpimänä ja se tuntui kummalliselta.
    Joskus viiden vuoden korvilla lapsi alkaa olla jo niin itsenäinen, että ei tule enää odoteltua lapsen kasvamista vaan pystyy elämään koko ajan juuri tätä hetkeä. Näin 9-vuotiaan äitinä alkaa jo vähän kauhistuttaa miten iso lapsi oikeasti on. Nyt myös vähän haikeana muistelen niitä aikoja kun lapsi oli pienempi. Kun olisi vaan enemmän tajunnut ottaa videoita ja kuvia muistoksi... Nythän elämä on helppoa kun lapsi pärjäilee (ja usein myös haluaa) olla hetkittäin yksin/kaverin kanssa, niin pääsee itse vaikka lenkille, mutta on se niin iso, että snif. Onneksi suostuu tai jopa oma-aloitteisesti tulee usein halailtavaksi ja paijattavaksi. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih, kuvia ja etenkin videoita pitäisi kyllä ottaa paljon enemmän! Minusta tuntuu, että lapsen kasvaessa on ollut koko ajan vain kivempaa, joten siinä mielessä en ole kauhean haikealla mielellä. Mutta 9-vuotias tuntuu ja kuulostaa kyllä jo tosi isolta... toisaalta vielä niin pieni ja varmasti tosi kivassa iässä.

      Poista
  5. Ihana, ihana postaus <3. Kyllä tuli tippa linssiin. Niin tuttuja ajatuksia myös näin 2-vuotiaan äidiltä. Kuinka aika kiitääkin nopeasti, vaikka sen ruuhkavuosien pyörteissä välillä unohtaa. Mulle on piirtynyt mieleen hetki viime kesältä, kun poika viimeisen kerran nukahti rinnalle tosi pitkästä aikaa (imetys loppui pian tämän jälkeen). Silloin päätin, että nyt minulla ei ole kiire, ja istuin nukkuva pieni poikani sylissä pitkän tovin. Niin ohikiitäviä hetkiä! Ihanaa viikkoa!
    T. Hilpi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Hilpi. Kuulostaa tosi ikimuistoiselta ja ihanalta tuo hetki viime kesältä. Itsellä olisi opettelemista tuossa hetkeen pysähtymisessä.

      Poista

Ilahdun kommentistasi!