sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Elämäni tähtivauvan äitinä

Lupasin ystävälleni, että kaivelen hänen todennäköisesti keskosena syntyvää vauvaansa varten meidän pienimpiä, 44-senttisiä vaatteita. Pikkuvaatteita poistipakettiin pakatessani tuli tehtyä aikamoinen muistomatka niihin ihan ensimmäisiin hetkiin.

Pikku-T syntyi täysiaikaisena vauvana, mutta kooltaan pienenä, hän oli 47 cm pitkä ja painoi 2,6 kg. Minua ultrattiin raskausmyrkytykseni takia tiheästi loppuvaiheessa ja itse asiassa viimeisen ultran perusteella odotimme jopa pienempää vauvaa. Vaikutti myös siltä, että hän ei ollut kasvanut viikon 36 jälkeen ollenkaan ja siltä se myös tuntui, kun oma mahani melkeinpä pieneni viimeisten raskausviikkojen aikana. Olimme kuitenkin onnesta sykkyrällä kun poika oli hyvinkin ponteva, reipas ja kuitenkin lopulta ihan hyvän kokoinen. Tomera asenne näkyy varmasti tuosta kuvassa olevasta ilmeestäkin, sitä on aina riittänyt.


Pojan pienestä koosta (tai jostain muusta syystä x) imetys lähti hiukan takkuisasti käyntiin, mutta lopulta alkoi sujua esimerkillisesti ja pystyinkin täysimettämään poitsua monta kuukautta. Varsin mukavasti hän kasvoikin, pyöreäposkinen ja tomera sekä nauravainen vauva hän oli, kaikista refluksivaivoista ja muista masuongelmista huolimatta.



Blogiani pitempään lukeneet ehkä muistavat meidän haastavat vauva-ajat. Pikku-T kärsi masukivuista ja sai nukuttua huonosti. Lopulta minäkään en enää osannut nukkua. Erilaiset imetysdieetit ja allergioiden metsästykset veivät todella paljon voimia ja nyt jälkikäteen myönnän, että taisin kärsiä hieman masennuksestakin. Tai ainakin turhautumisesta, voimattomuudesta, yksinäisyydestä ja unettomuudesta. 

Mietin välillä, että tätäkö tämä on, tämä aika jota odotin ja kuvittelin istuvani ystävien kanssa kahviloissa, suloinen vauva mukanani. Okei, en tainnut osata ajatella kovin realistisesti. Onneksi saimme apua tilanteeseen kun löysimme hyvän allergialääkärin. Myöhemmin tämä samainen lääkäri diagnosoi pikku-T:llä hyvin voimakkaan kananmuna-allergian. Uskon, että se selittää monet vauva-ajan haasteet, koska taisin imetysaikana syödä aika paljon kananmunaa. Toki jossain vaiheessa olin munattomalla dieetillä, mutta pienen elimistö taisi olla silloin niin sekaisin, että hän lopulta reagoi ihan kaikkeen.


Pieni poikani on kohta kolmevuotias ja edelleen pienikokoinen. Hän kasvaa kuitenkin tasaisesti omalla käyrällään, hieman vain ikätovereitaan hitaammin (olihan lähtökohtakin jo pieni). Välillä myönnän, että pituuskasvu huolestuttaa. Olen itse vain 155-senttinen ja toivonut aina olevani ns. normaalimittainen. Mutta mitäpä pienistä, kun voi iloita suurista? Meidän pikku-T on todella fiksu ja ihana poika, jonka huikeaa kehitystä ihmettelen joka päivä. Hän osaa jo ison määrän kirjaimia ja on tosi kiinnostunut lukemisesta. Viime viikonloppuna kävi ilmi, että hän tietää jo käsitteet oikea ja vasen. Hän on todella nauravainen ja sosiaalinen, selvästi pidetty kavereiden keskuudessa. Häneltä löytyy myös valtavasti empaattisuutta ja kykyä havainnoida asioita monella tasolla. Hän on hyvin poikamainen pikkupoika, kiinnostunut kaikenlaisista moottoriajoneuvoista, merirosvoista ja sen sellaisesta.


Näitä ihan ensimmäisinä päivinä otettuja kuvia katsellessa muistan hyvin konkreettisesti sen avuttomuuden, mitä välillä tunsi. Miten tämän lapsen saa imemään rintamaitoa? Miten kuuluu pukea, jos ulkona on 22 astetta, mutta tuulista? Mitä kaikkea pitää ottaa mukaan viikonloppureissuun? Onko liioittelua lähteä lääkäriin peppuihottuman takia? Oikeastaan on ihan huikeaa, miten paljon olemme mieheni kanssa oppineet näiden vuosien aikana. Tiedän todella paljon enemmän, esimerkiksi osaan katsella maailmaa myös allergisen silmin.

Vanhemmuudessa epävarmuus on läsnä usein. Viimeksi tunsin suurta huolta ja epätietoisuutta kun alkuviikosta T sai jonkun allergisen reaktion ja lähdimme viemään häntä päivystykseen. T:llä on atooppinen iho, joka ilmeisesti saattaa reagoida hyvinkin voimakkaasti välillä.


Monista epävarmuuden hetkistä huolimatta on ollut ihan koko ajan kauhean luontevaa olla äiti. On tuntunut niin täysin normaalilta, että tuo pieni tyyppi on minusta niin riippuvainen. Joskus toki hiukan ahdistavaltakin, ja onhan tämä ruuhkavuosien arki kiireistä. Teen juuri nyt paljon kaikkea: paljon leikkimistä, paljon ruuanlaittoa, paljon töitä... Ja todella paljon uhmaikäisen kanssa taistelua, joka todellakin syö voimavaroja. Välillä koen huonoa omaatuntoa meidän aika kiireisestä ja aikataulutetusta arjesta. Ehkä jotain kertoo sekin, että T leikkii usein autoillaan (!) kotileikkiä, jossa äitiauto ja iskäauto lähtevät töihin ja pikkuauto viedään päiväkotiin. 


Eilinen keskustelu autossa:

- Äiti, minä en pärjää vielä yksin.
- Et tietenkään kulta. Olet pieni lapsi ja pienet lapset eivät pärjää yksin.
- Niin, ne tarvitsevat äitiä.
- Niin tarvitsevat.
- Ja äiti tarvitsee minua.

Taas kerran niin naulan kantaan. 2-vuotiaan kanssa keskusteleminen on maailman ihaninta. (Paitsi niiden uhmakohtausten aikana.)


Pakkasin muut pikkuvaatteet ystävälle lainaan, mutta kotiintulohaalarin sujautin nallen päälle. Tähtivauva-pipo on muisto sairaalasta, kaikki vuonna 2012 syntyneet saivat tällaisen myssyn. Pikku-T on kuulemma tämän pienen nallevauvan iskä. Siinäpä vasta hieno ja vastuullinen tehtävä.

14 kommenttia:

  1. Olipa kiva kirjoitus! Hyvin muistissa on vielä omat tuntemukset esikoisen syntymän jälkeen, että onko sairalaahenkilökunta aivan hullu päästäessään meidät vauvan kanssa kotiin, kun eihän me osata yhtään hoitaa vauvaa =D

    Meidän kuopus on myös pikkuinen. Perjantain terveystarkastusksessa terveydenhoitaja oli sanonut kivasti. "Kasvat todella hienosti ja tasaisesti. Sinun käyräsi kulkee vain vähän alempana kuin useimpien muiden". Minunkin tyttärellä on paljon allergioita. Joidenkin mielestä lääkkeet vaikuttavat kasvuun, mutta toisaalta muistan jakson, jolloin lääkitys ei ollut tasapainossa ja lapsi ei kasvanut lainkaan. Eli todellakin mieluummin lääkkeillä kuin ilman!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, ihan samaa mietin, että ihanko oikeasti meidät uskalletaan päästää kotiin? :D
      Ihanasti sanottu tuo, että kasvaa todella tasaisesti ja hienosti. Niin kasvaa meidänkin poika, itse asiassa ihan todella tarkasti omalla käyrällään. Se on hienoa se! Minä olen muuten syntynyt 2010g ja 44 cm kokoisena, että siihen verrattuna poikani on aika iso mies ollut alusta asti. ;)

      Millainen lääkitys tyttärelläsi on allergioihin? Meillä on vain Epi-Pen kynä tarvittaessa. Nyt saatiin atooppisen ihon lehahteluun Zyrteciä ja se on auttanut ihon yökutinaan.

      Poista
  2. Eih, en ollutkaan tajunnut miten pikkuinen pikku-T oli! Niin suloisia kuvia <3 Teillä oli rankka alku, mutta nyt teidän arki kuulostaa kivalta. Ei vaan taida olla vanhempaa, joka ei tuntisi huonoa omaa tuntoa töiden takia:( Mutta itse ajattelen asiaa niin, että en minä ainakaan muista omasta lapsuudestani mitään hylkäämisen tunteita tai muuta, vaikka vanhemmat teki molemmat töitä ja olivat välillä poissa. Muistan lähinnä ne kaikki hyvät hetket kun oltiin yhdessä kiireettömästi kotona tai tehtiin jotain kivaa yhdessä toisen vanhemman kanssa. Eiköhän teidän T myös :) Ihana minimies, niin fiksu kyllä. Oikein odotan että pääsen käymään keskusteluja meidän beben kanssa :) Tai käydäänhän me nyt jo, joka päivä, mutta sellaisia mistä minäkin ymmärrän mitä neiti pulputtaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän arki on kyllä kivaa, ja on se sitä ollut ihan koko ajan, itkuisemmista ajoista huolimatta. :) Tykkäsin olla vauvan kanssa kotona, enkä palannut töihin aikaisin sen takia, että vauva-aika oli rankkaa, vaan siksi, että mulle tarjoutui mielenkiintoisia töitä. Enkä ole kyllä katunut hetkeäkään! Niin ja ei mene kuules kuin hetki, niin teilläkin jo kysellään "miksi" ja käydään mahtavia keskusteluja.

      Poista
  3. Olipa lämmin kirjoitus, niin kuin muutkin Pikku-T.stä kirjoittamasi postaukset. :)

    Kivaa kun nähdään pian!

    t. Sini

    VastaaPoista
  4. Voi ihana rakas T! Luonteikas jo vauvana ja mikä ihana fiksu ja suloinen pikkupoika hänestä onkaan kasvanut! Toivottavasti nähdään pian!

    t. Maiju

    VastaaPoista
  5. Voi miten ihana tuo keskustelu <3 <3 En malta odottaa, että meidän tyyppi alkaa puhumaan (enemmän). Ja suloinen myös tuo autojen kotileikki :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keskustelut lapsukaisen kanssa on kyllä ihan arjen parhaimpia juttuja. Eipä aikaakaan kun teidän poitsukin puhuu ihan tauotta ja ehkä jo välillä toivot, että hän voisi vaikka olla hetken höpöttämättäkin. ;)

      Poista
  6. Ihanaa luettavaa! Kiitos luku-ja muisteluhetkestä!
    Kuvitelmat ja totuus eivät aina kohtaa. Minäkin kuvittelin, kuinka köllin Yyterin hiekkarannalla auringossa vauvojen kanssa filtillä. Käännän vain kylkeä ja siirrän aurinkovarjoa. No, eipä kahden pienen vauvan kanssa juurikaan köllitty! Päikkäriaika täyttyi puuhista kotona.
    No, kyllä sinne rannallekin päästiin sitten myöhemmin.
    Kiva, että kohta nähdään ja päästään leikkimään T:n kanssa.
    Halaus sinulle ja miehillesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, hauska mielikuva tuo kölliminen Yyterin hiekkarannalla ja kaksoset tyytyväisenä makailevat aurinkovarjon alla. Ai mitenniin se ei oikeesti mennytkään niin...? :D Mutta tosiaankin, rannalle pääsee kyllä myöhemminkin ja silloin ehkä joskus miettii, että miten ihanaa olikaan niiden vauvojen kanssa kotona. Pian tosiaan nähdään!

      Poista

Ilahdun kommentistasi!