lauantai 28. marraskuuta 2015

Arkeni sankari

Olen aina silloin tällöin kirjoitellut arjestani, miten saan siitä sujuvaa, ehdin tehdä itselleni rakkaita asioita ja nautin tavallisista päivistä. Olen tietysti itse vastuussa monesta asiasta - esimerkiksi tiedän, että saan liikunnasta energiaa, joten lähden liikkumaan, vaikka väsyttäisi ja sohva vetäisi puoleensa. Mutta en voi kiittää hyvästä arjestani vain itseäni, en todellakaan. Monen asian takana on rakkaani.

Tiedättehän, miten joskus (juurikin siinä arjessa) tulee keskityttyä puolison ärsyttäviin puoliin. Niitähän tietysti löytyy omaltakin mieheltäni. Miksi pyykkiin menevät vaatteet pitää jättää lojumaan vaatehuoneen lattialle, eikö niitä voisi viedä pyykkikoriin? Miksi minä olen aina se, joka huolehtii kaikki päiväkodin juhlat, lapsen parturit ja neuvolat, mikä oikeus miehellä on aina unohtaa ne? Miksei sitä liettä voi pyyhkiä ruuanlaiton jälkeen heti vaan odottaa, että rasvatahrat jumahtavat kiinni?

Mutta kun oikein asiaa ajattelen, niin tajuan, että hyvä ja toimiva arkeni on tämän ihmisen varassa. Tämän ihanan miehen, johon rakastuin jo 15 vuotta sitten ja hän on jaksanut minua kaikki nämä vuodet.

Mieheni arvostaa harrastuksiani, eikä ole koskaan kritisoinut sitä, että vietän omien juttujeni (liikuntaharrastukset, bloggaaminen ym.) varsin paljon aikaa. Hän tietää senkin, että työ on minulle tärkeää ja haluan käyttää siihen paljon aikaa - aina virka-ajan tunnit eivät todellakaan riitä. Mieheni hyväksyy "puutarhatuolin" olohuoneemme paraatipaikalle siksi, että tietää sen olevan minulle mieleinen. Hän vaihtaa autonrenkaat, jaksaa touhuta pojan kanssa loputtomiin ja kokkaa maailman parhaat ruuat.

Eilen lähdin suoraan töistä viettämään pikkujouluiltaa tiimimme kanssa. Kun tulin yöllä kotiin, oli minulle pedattu sänky valmiiksi vierashuoneeseen (meillä on tällainen tapa, jos toinen on juhlimassa, jotta saa nukkua rauhassa ilman väliin kapuavaa 3-vuotiasta), pyykit pesty, kaikki mallillaan. Aamulla sain nukkua pitkään ja heräilin leikin ääniin ja poikien nauruun. Mies keitti minulle aamukahvit, minkä jälkeen hän imuroi (mun inhokkihomma), kävi kaupassa ja teki vielä mahtavan lounaankin.

Uskon, etten aina muista olla näistä pienistä arjen teoista niin kiitollinen kuin pitäisi ja siksi halusin kirjoittaa tämän ylös, muistilappuna itselleni. Nyt käperryn sohvalle tämän loistotyypin viereen ja muistan sanoa kiitos. Kiitos kun olet siinä, mun arjessa. Mikään ei ole arvokkaampaa.


P.S. Kuva ei liity juttuun, paitsi vähän siihen puutarhatuolikohtaan.

4 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus! <3
    Niin totta, että tulee ehkä pidettyä joskus jopa itsestäänselvyytenä ja liian usein unohtaa kiittää näitä arjen sankareita, jotka jaksavat olla siinä vierellä huonoinakin päivinä. Pitää ehkä itsekin kiittää tuota yhtä arjen sankaria. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos helchu. <3 Kiittäminen kannattaa aina, sen kun vielä aina muistaisi.

      Poista
  2. Ihana postaus. Kirjoitat taitavasti!

    VastaaPoista

Ilahdun kommentistasi!