lauantai 20. syyskuuta 2014

Kuinka löysin sisäisen juoksijani

En ole koskaan ollut varsinainen juoksuharrastaja tai nauttinut siitä. Okei, onhan se hyvää ja tehokasta liikuntaa, mutta minun suosikkilajini ovat aina olleet jotain muuta. Viime keväänä kuitenkin löysin ihan sattumalta juoksemisen ilon. Salaisuus oli samantasoinen juoksukaveri!

Kaikki lähti siitä kun osallistuin työkaverin kanssa Likkojen lenkkiin ja kävimme juoksemassa siellä 10 kilometrin lenkin. Meillä oli ihan sama rytmi juoksussa, tasainen (hidas) vauhti ja juttu luisti. Huomasin, että jaksoin paljon paremmin ja hengitys kulki tasaisesti kun puhuin juostessani. Kaverin kanssa ei myöskään tullut lähdettyä liian kovaa liikkeelle, kuten yksin yleensä käy.

Toukokuisen tapahtuman jälkeen yhteisistä lenkeistä on tullut meille jo tapa. Oikein odotan seuraavaa lenkkiä, juokseminenhan on ihanaa! Kun vain sopiva tahti ja hyvät reitit löytyvät, niin minun sisällänihän asuu oikea juoksija. Kaipa pieni ja siro vartalotyyppinikin on aika ihanteellinen juoksuun.

Haluaisin oppia juoksemaan myös yksin. Lajina juoksu on nimittäin mitä ihanteellisin tässä elämäntilanteessa. Lenkille kun voi lähteä omien aikataulujen mukaan ja treeni alkaa suoraan kotiovelta. Naapurin 4-vuotias poika pyöräilee jo sen verran kovaa, että isänsä voi käydä juoksulenkeillä yhdessä pojan kanssa, sitä odotellessa.


Tämän postauksen kuvat otti siskoni viime viikonloppuna Vaasassa. Siellä lenkkeilimme kirpeänä syksyisenä lauantaiaamuna meren rannalla. Ei kyllä parempaa juoksureittiä voisi enää toivoa, aivan täydellistä. Meren tuoksu ja kauniit saaristomaisemat, kyllä taas kaipuuni takaisin rannikkoseuduille voimistui! Vaikka onhan täällä kotiseuduilla järvimaisemissakin kaunista. 

Talveksi juoksuharrastus voisi vaihtua murtomaahiihtoon, tavoitteena olisi hankkia hyvä suksipaketti. Mutta ennen sitä on vielä paljon kauniita syksyisiä juoksukelejä jäljellä. Ja vaikka juoksun ilo onkin löytynyt, niin kyllä ryhmäliikunta on edelleen se mun ykköstreeni, ilman muuta.

Mites te muut, onko juokseminen teidän juttunne?

8 kommenttia:

  1. Kiitos lenkkiseurasta! Huomaan myös, ettei yksin tule lähdettyä kovinkaan helposti juoksemaan, vaikka kivat lenkkireitit on kulman takana. Juoksukaverin kanssa matka taittuu ihan eri tyyliin! Ja mikä parasta, kun lenkkitreffit on sovittu, sinne on mentävä ;).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jumppaan voi hyvin lähteä yksin, mutta mikä siinä onkin, että juokseminen yksin on paljon isomman kynnyksen takana.

      Poista
  2. Itse olen juossut kymmenisen vuotta ilman suuria tavoitteita, juoksu on ollut minulle enimmäkseen sosiaalinen tapahtuma, juurikin hyvän lenkkikaverin vuoksi. Yksin juostessa kuuntelen aina musiikkia, vain omien ajatusten kanssa juokseminen kun tuntuu usein paljon raskaammalta :) Ryhmäliikunta ei ole oma suosikkini, talveksi haluaisin taas aloittaa sulkapallon pelaamisen, jos joku tietää vapaita pelikavereita Tampereella, huutakaa hep!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo musiikinkuuntelu onkin varmasti tosi hyvä tapa, pitäisi alkaa koota jotain lenkki-soundtrackia energisistä biiseistä. Mun mies on myös vaikka suliskaveria ;)

      Poista
    2. Oioi, rohkenenko kysyä minkätasoista pelaajaa hän etsii, jos Tampereen suunnalla siis pelaa.

      Poista
    3. Juu Treen alueella nimenomaan! En kyllä oikein osaa tuosta tasosta sanoa, mutta kyselen!

      Poista
  3. Ei yhtään! Olen aikanani juossut kilpaakin jonkin verran, mutta juoksemisesta ei koskaan ole tullut minulle rakasta lajia. En jostain syystä saa siitä samaa rushia kuin monesta muusta liikunnasta. Sama ongelma muuten hiihdon kanssa: minusta ne on saman tyyppiset lajit jotenkin. Lisäksi jos juoksen säännöllisesti yhtään enemmän (kuin kerran max pari viikossa), minulle tulee tosi helposti penikat. Niitä on yritetty jumpata, hoitaa jäällä ja vesijuoksulla, mutta mikään ei auta.

    Olen miettinyt samaa, että juoksu olisi erinomainen laji: hyvää ja tehokasta liikuntaa, raikasta ulkoilmaa sekä pikkulapsen kanssa helppo kun lenkille voi lähteä suoraan kotoa. En tiedä mahtaisiko lenkkikaveri ratkaista myös minun ongelmani: kerran viikossa hitaalla vauhdilla saattaisi olla ärsyttämättä penikoitakaan. Pitänee testata, sitten kun juoksulupa joskus pallon kadottua taas tulee :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Penikat on kurja vaiva! Ehkä säkin vielä joskus löydät sen sisäisen juoksijan. Ei mullekaan juoksu mikään ykköslaji ole, mutta kivaa on edes se, ettei se enää ole mikään inhokkilajikaan.

      Poista

Ilahdun kommentistasi!