Vuosi äitinä

Vietin eilen elämäni ensimmäistä äitienpäivää äitinä. Päivä oli mukava, vietin sen läheisten parissa ja lahjaksi sain tosi mieluisan jutun, nimittäin lahjakortin kauneushoitolaan. Viikon kuluttua tulee täyteen kokonainen vuosi siitä kun minusta tuli äiti, joten äitienpäivään liittyi omalta osaltani aika paljon muistoja ja pohdintaa kuluneesta vuodesta. Tämä toukokuu on muutenkin ollut jatkuvaa flashbackia kaikesta synnytykseen ja vauva-arjen alkuaikoihin liittyvästä, varmaan koivujen tuoksu ja lämpenevät ilmat sen tekevät.

Ensimmäinen vuosi äitinä on ollut ikimuistoinen. Loputtomia ihania hetkiä pienen unituhinaa kuunnellen, vauvan pehmeitä hiuksia tuoksutellen, uuden oppimisen äärimmäistä iloa jakaen, lapsen hymyjä ja kikatusta ahnehtien, kiireettömistä kotipäivistä nauttien. Läikähdyksiä rinnassa, sellaisia yllättäviä hetkiä joina kyyneleet nousevat silmiin onnesta täysin arkisissa tilanteissa. Toisaalta kulunut vuosi on ollut myös loputonta univelkaa ja väsymystä jota en edes tiennyt olevaksi, huolta pienen voinnista, riittämättömyyden tunnetta, turhautumista ja ajoittaista tylsistymistä kotiäidin rutiineihin.

Ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa olivat tutustumista puolin ja toisin. Pienellä ei vielä ollut minkäänlaista päivärytmiä, mutta hän nukkui paljon ja pitkiäkin pätkiä, joten sain itsekin hyvin levättyä. Poika yllätti meidät vanhemmat tarkkaavaisuudellaan ja aktiivisuudellaan, hän oli tosi jäntevä tapaus jo ekoista kotipäivistä lähtien. Reilusti alle kolmekiloisena syntynyt poika söi reippaasti ja kasvoi tasaisesti rintamaidolla. Hän puklaili kyllä normaalia enemmän ja illat olivat usein aika itkuisia.

Juuri kun tuntui, että olimme löytäneet hiljalleen lapsen kanssa hyvän arkirytmin ja alkuajan sekavuus alkoi helpottaa (oppaissahan aina sanotaan, että se tapahtuu noin 3 kk kohdalla), T:lle iski "vatsatauti", jota kestikin sitten seuraavat kolme kuukautta. Tämä aika on yhtä sumua mielessäni. Yritin omalla ruokavaliollani saada pojan vointia kohenemaan, kävimme useilla eri lääkäreillä ja kokeilimme jopa vyöhyketerapiaa. Poika oli selvästi tuskainen ja itki todella paljon. Hän ei saanut nukuttua kunnolla. Yöllä hän heräili noin tunnin välein, joskus tiheämminkin, päiväunia hän sai nukuttua välillä pelkästään pystyasennossa kantoliinassa, tietysti niin että minä pysyin liikkeessä. Luinkin useampia kirjoja kävellen edes takaisin olohuoneessa. Olin itse niin väsynyt, että välillä ajatus jopa puhelimeen vastaamisesta tuntui täysin ylivoimaiselta. Laiduin ja hiukset lähtivät tupoittain. Kidutin itseäni lukemalla lapsettomien kavereiden statuspäivityksiä pitkistä unista viikonloppuaamuisin ja aloin itkeä kun pojan puolivuotisneuvolassa terveydenhoitaja mainitsi, että tässä iässä monesti pidemmät unijaksot alkavat lyhentyä. Ajattelin, että ok, minä luovutan, en vain pysty enää yhtään lyhyempiin unijaksoihin.

Onneksi meidän kohdallamme sentään ne unijaksot eivät lyhentyneet, päinvastoin. T:n ollessa puolivuotias saimme toimivan refluksilääkkeen ja minä lopetin imettämisen - pojan vointi koheni nopeasti. Oma väsymykseni oli vain niin syvää, etten osannut itse enää nukkua vaan valvoin öitä öiden perään. Opin uudelleen nukkumaan vasta lapsen ollessa noin 10 kk ikäinen ja nyt nautin taas nukkumisesta täysin rinnoin, nukun nimittäin melkein päivittäin myös päiväunet T:n kanssa. Nykyään meillä nukutaan muutenkin hyvin, sillä poitsu herää enää harvoin yön aikana ja nukkuu päivittäin parit kahden tunnin päiväunet.

Yksivuotias T on tarkkaavainen, kaikesta kiinnostunut, äärimmäisen suloinen ja reipas pieni poika, jolla on nauru herkässä. Hän pitää erityisen paljon autoista ja musiikista. Olen todella onnellinen, että saan olla tämän mainion lapsen äiti. Olemme kokeneet yhdessä vuoden aikana paljon ja hitsautuneet hyväksi tiimiksi koko perhe, tästä on hyvä jatkaa. Muistan miten turvallisia äidin puuhastelujen äänet kotosalla olivat minulle kun olin pieni ja toivon, että voin itse edustaa samanlaista turvaa ja rakkautta omalle pojalleni. 

Koko äitiys tuntuu kyllä välillä edelleenkin vähän absurdilta. Saatan katsoa itseäni jumppasalin peilistä ja miettiä, että hei, tuo tyyppi on jonkun äiti, onpas huvittavaa. :D Olen todella kiitollinen omalle kropalleni siitä, että se selvisi raskaudesta ja melko vaiheikkaasta synnytyksestä sekä selätti vielä piinallisen unettomuudenkin. 

Äitinä olen aika rento ja reipas, me mennään eikä meinata. Olen oikeastaan itsekin yllättynyt siitä, etten lopulta taida olla mitään kovin superhuolehtivaista sorttia vaan uskon, että kaikki sujuu kyllä omalla painollaan. Juuri nyt odottelen mielenkiinnolla, milloin T ottaa ensimmäiset askeleensa ilman tukea. Eka sana on jo tullut, ja se on äiti. <3