MOMO

"Kaksi kolmesta Suomen asuintalosta on rakennettu sotien jälkeen. Suuri osa niistä peräisin 1950-, 60- tai 70-luvulta. Ne ovat tavallisia kerros- tai rivitaloja. Niin tavallisia, ettei niille ole vaivauduttu keksimään nimeä. Paitsi nyt. MOMO tulee sanoista ”modest & modern” eli vaatimaton ja moderni. Momotalot edustavat siis modernismia vaatimattomalla tavalla. Niitä löytyy niin kaupunkien keskustoista, lähiöstä kuin maaseudultakin. Monelle momokoti on lapsuuden koti, mummola ja nykyinen koti." Lainaus /  momokoti.fi

Katja Lindroosin kirja Momo - Koti elementissään on hurjan mielenkiintoinen. Jos et ole jo tutustunut, niin suosittelen lämpimästi! Kannattaa käydä myös kirjaan liittyvällä nettisivulla kurkkaamassa. 

Kirja tarjoaa kauniita kuvia sisustuksesta ja designista kiinnostuneelle, mutta se ei kuitenkaan ole sisustuskirja vaan enemmänkin tietokirja. Teksti valottaa elämäntyyliä ja ideologioita sotien jälkeisten vuosikymmenten rakennusten taustalla sekä nostaa esiin kunkin vuosikymmenen rakentamisen plussia ja miinuksia.

Itse en ole koskaan asunut varsinaisessa momokodissa lukuun ottamatta elämäni ihan ekoja vuosia 50-luvun rivitalossa (ja tuosta kodista en muista mitään). Viimeiset 10 vuotta olen asunut 2000-luvulla rakennetuissa pienissä kerrostaloasunnoissa, mutta tämän kirjan myötä voin sanoa, että niissäkin on ollut paljon momoa.

Tuntuu, että 60-luvun moderni on edelleen pinnalla - esimerkiksi sieltä asti asuntoihin on laitettu leveitä verholautoja, joita minullakin on ollut "ilo" katsella kodeissani. Eikö ole aika hulluakin, että vielä viisi vuosikymmentä myöhemmin asuntoihin laitetaan samanlaiset patteriputkistot ja parvekkeiden tuuletustelineet...? Sen sijaan 50-luvun omaleimainen tyyli jäi vain yhden vuosikymmenen jutuksi, samanlaisia vetimiä, tuuletusikkunoita tai kaiteita ei sen koommin ole tehty (ainakaan massatuotannossa).

Vanhempani asuvat nykyään 1950-luvun rivitalokodissa, jossa on ilahduttavan paljon alkuperäisiä kauniita yksityiskohtia tallella. Mielestäni heidän kotinsa ja koko 50-60-lukujen asuinalueensa on todella ihana! Itse asiassa heidän kotinsa on ollut myös isovanhempieni koti ja siis meidän vanha mummila (ja tietysti nyt pikku-T:n nykyinen mummila). Ja kyllä, haluaisin ehkä itsekin asua vielä joskus momokodissa.

Asuuko joku teistä momokodissa?

Kirjaa, ruusuja, kuulumisia

Tämän viikon tiistaina vietettiin Kirjan ja ruusun päivää ja tarkoitus oli postailla silloin lukuaiheisia juttuja, mutta suunnitelmiin tuli vähän muutoksia. Nimittäin pikku-T:llä todettiin korvatulehdus ja isänsäkin oli juuri tiistaina kovassa kuumeessa ja flunssassa. T on nyt sairastellut kolme nuha-yskä-flunssaa kuukauden sisällä ja tämä viimeisin nostatti myös kovan kuumeen ja vei pienen ruokahalun täysin. Lääkäriinhän minä sitten pojun vein ja tosiaan korvatulehdusdiagnoosi saatiin. Kurjuus, mutta ei voi mitään - ja lääkekuuri on nyt jo vaikuttannut tosi hienosti, palaillaan pikku hiljaa tavalliseen arkeen ulkoiluineen ja toivottavasti kunnon yöunineen.

Tällä hetkellä luen pariakin eri kirjaa, mutta tämä on suosikkini iltalukemisena - Sinikka Nopolan Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla. Kyseessä on novelli/pakinakokoelma, jonka jutut ovat ilmestyneet alunperin Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä vuosina 1997-2001. Ihan ratkiriemukkaan hauskaa ja oivatavaa luettavaa, suosittelen! Yksittäiset jutut ovat lyhyitä ja niitä voi lukea missä järjestyksessä haluaa.

Mikään ihan uusi juttu tämä kirja ei hyllyssäni ole, jostain syystä on vain jäänyt pölyttymään. Nimittäin sain kirjan äidinkielenopettajaltani abikeväänä. :) Kiitos vain Eevalle hyvästä valinnasta!

Viime yönä taas valvottiin itkuisen pojan kanssa, joten taidanpa suunnata tästä äiti-vauva-päikkäreille. Kotiäidin luksusta tämä mahdollisuus. Ja täytyy sanoa, että näin vuoden kotona olleena jotenkin olen kyllä antautunut aika lailla täysin tälle rentoilulle - siinä missä äitiysloman alussa aina yritin hyödyntää päikkäriajat johonkin hyödylliseen ja tärkeään (kuten siivoamiseen), niin nykyisin käperryn tosi usein pienen viereen tuhinaa kuuntelemaan.

P.S. Vielä tänään ja huomenna on aikaa osallistua Blaa! -lastenvaatearvontaan täällä.

Naistenpäivän lukuvinkki: Jää

Luin vähän aikaa sitten koskettavan ja kauniisti kirjoitetun romaanin: Ulla-Lena Lundbergin Jää. Varmasti moni on jo tuon Finlandia-voittajan lukenutkin, mutta ajattelin vinkata kirjasta näin naistenpäivänä, koska mielestäni tarina on ennen kaikkea kertomus vahvoista naisista, vaikka varsinaisena päähenkilönä onkin mies, pastori.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat sotien jälkeiseen jälleenrakennuksen aikaan "Luodoille" ulkosaaristoon. Lundberg kuvaa todella kauniisti saariston karun kaunista elämää. Aluksi kirjan verkkainen kerronta tuntuu jotenkin laahaavalta, mutta se tempaa nopeasti mukaansa ja itse nautin tämän kirjan hitaudesta valtavasti.

Luotojen yhteisö on toisaalta vahva ja toisiaan tukeva, toisaalta kahtiajakautunut ja haavoittuva. Nuori innokas ja sydämellinen pappi perheineen saapuu seurakuntaan ja kirja onkin kertomus heidän sopeutumisestaan Luodoille ja elämästään rakastettuna saaristolaisyhteisön osana.

Erityisesti Jää on minun silmissäni tarina papin vaimosta Mona Kummelista, joka on vahva ja toimelias nainen. Hän seisoo suuressa rakkaudessaan miehensä takana hoitaen perheen käytännön asiat lastenkasvatuksesta karjanhoitoon. Pastorska ei kuitenkaan ole kirjan ainut vahva nainen. Hän kasvattaa myös omista tyttäristään sellaisia, kehdosta lähtien ja kovinkin ottein. Vaikuttavia naisia ovat myös Osuuskaupan hoitaja Adele Bergman, joka huolehtii tarmokkaasti siitä, että luotolaisilla riittää ruokaa ja tarvikkeita niukkuuden keskellä, sekä Neuvostoliitosta paennut lääkäri-kätilö Irina Gyllen, joka kantaa sisällään suurta surua ja syyllisyyttä, mutta huolehtii luotolaisten terveydestä poikkeuksellisella tavalla.

Luodoilla Kristinuskon Jumalaan turvaudutaan, mutta myös taikauskolla on oma tärkeä roolinsa karuissa oloissa selviytymisessä. Lundberg kuvaa mielestäni todella hienosti jännittäviä merimatkoja sään armoilla - matkoja, jotka ovat jokaikinen vaarallisia ja saattavat jäädä tekijänsä viimeisiksi.

Itse nautin tästä kirjasta paljon sen saaristolaiselämän kuvauksen vuoksi. Isoäitini on kotoisin Turun saaristosta ja olen viettänyt lapsuuden kesinä hienoja hetkiä hänen lapsuudenkodissaan meren rannalla. "Vanhamummulassa" vietetyt päivät olivat aina kesän odotettuja kohokohtia ja saaristolaiselämä kiehtoi minua valtavasti. Siellä oli jotain aivan erilaista taikaa kuin missään muualla. Karut kalliot, kuivuus ja veden niukkuus, maisemien kauneus, kylmä merivesi, valtavat laiturit, kalan perkaaminen kissan kanssa, purjelaivat horisontissa, saunominen meren rannalla rantasaunassa, ihmisten ystävällisyys, seinien läpi vinkuva tuuli, tuoksut, pitkät kauppamatkat ja kalakeitto, josta kala syötiin erikseen. Taianomainen paikka pienelle tytölle.

Ulla-Lena Lundbergin uusimman luettuni jäin miettimään, voiko nainen olla liiankin vahva. Mona Kummel oli ehkä sellainen. Kun hänen vahvuutensa polttoaineena oli loputon rakkaus ja onnellinen avioliitto, se näyttäytyi positiivisena tarmokkuutena. Mutta traagisten tapahtumien myötä hän tarrautui vahvuuteensa yhä voimakkaammin, ei pystynyt ottamaan apua vastaan ja myöntämään, että jokaisella ihmisellä on omat kipupisteensä ja heikot hetkensä, että jokainen tarvitsee myös muita. 

Kirjan lopetus oli kyllä mielestäni aika selvästi sen henkinen, että jatko-osaa voidaan ehkä jäädä odottelemaan... Vai mitäs mieltä te olette?

 Hyvää naistenpäivää teille kaikille!

P.S. Postauksen kuvat ovat Turun saaristosta, vanhamummulan maisemista kesältä 2009.

Lukusyys

Kaikki puhuvat Sofi Oksasen uusimmasta, niinpä siis minäkin! Olen lukenut vasta pari ekaa kappaletta, mutta tämä on kyllä taattua tavaraa, erittäin mukaansatempaavaa. Olen lukenut kaikki Oksasen romaanit tähän asti ja pidän kovasti hänen taitavasta ja monipuolisesta kerronnastaan. Odotan mielenkiinnolla, missä vaiheessa yhteys Stalinin lehmiin ja Puhdistukseen löytyy...

Tein pienen syyspäätöksen. Aion lukea enemmän. Pidän kyllä lukemisesta, mutta jotenkin se tahtoo aina jäädä muiden juttujen varjoon. Nyt lupasin itselleni, että illan viimeisten tuntien aikana tietokone pysyy visusti kiinni ja telkkarikin, ellei sieltä oikeasti katsota jotain. Yleensä iltaan ei kauhean pitkää pätkää omaa aikaa mahdu sen jälkeen kun pikkuinen on saatu unten maille, mutta on varmaan sen aiemmin mainitun nukahtamisenkin kannalta aika paljon parempi käyttää niitä hetkiä hyvän kirjan parissa kuin ruudun kelmeässä valossa. Tai jos illalla ei malta lukea (koska kahdenkeskinen aika miehen kanssa on nykyään niin harvinaista herkkua), niin kyllähän lapsen lyhyidenkin päikkäreiden aikana ehtii aina kappaleen, pari eteenpäin.

Sofi Oksasen jälkeen voisin tarttua vaikka Riikka Pulkkisen vasta julkaistuun romaaniin Vieras. Katsotaan nyt, miten tämä päätökseni pitää. Mukavaa lukusyksyä teillekin kaverit!

Kurkistus suljettuun maahan - ja kirjasyksyyn

"Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta."

pohjoiskorealainen propagandajuliste

Luin tässä hiljattain erittäin mielenkiintoisen kirjan elämästä Pohjois-Koreassa. Barbara Demick on haastatellut Pohjois-Koreasta loikanneita ihmisiä vuodesta 2001 lähtien. Lisäksi hän on matkustanut useaan otteeseen maassa ja tutustunut sen historiaan laajalti. Kirjassa henkilöitä ei esitellä haastateltavina vaan heidän eläämäänsä kuvataan romaaninomaisesti, tarinoiden kietoutuessa toisiinsa. Toisaalta Demick ujuttaa taitavasti joukkoon myös faktatietoa ja pyrkii selittämään vaikuttavia asioita tapahtumien taustalla - hänelle onkin teoksesta myönnetty BBC:n tietokirjapalkinto.

Millaista on elää arkea maassa, jossa varomattomista sanoista joutuu vankileirille ja kuka tahansa saattaa olla hallituksen vakooja? Miten ihmiset toimivat ja selviytyvät kommunistisessa diktatuurissa nälänhädän ravistelemina? Kuinka köyhyys, puutos kaikesta ja toisaalta luja usko Johtajaan sekä parempaan tulevaisuuteen kietoutuvat toisiinsa? 

Suljettu maa ei kuvaa vain historiaa, sillä Demickin paljastamat asiat ovat arkipäivää tälläkin hetkellä Pohjois-Koreassa. Itselleni ravistelevinta olikin ajatella lukukokemuksen varrella, kuinka lyhyt aika tapahtumista onkaan - mitä itse tein kulloisenakin vuonna ja kuinka tietämätön olin asioista, joita ikäiseni nuoret silloin kävivät läpi tuossa kaukaisessa, mutta silti niin lähellä olevassa valtiossa. Demick kuvaa moralisoimatta ja koskettavasti ratkaisuja, joihin kirjan henkilöt päätyvät ja toisaalta myös sitä irrallisuuden tunnetta, joka heille jää loppuelämänsä ajaksi loikattuaan Pohjois-Koreasta. Lukija voi  helposti samaistua siihen, miksi pohjoiskorealainen haluaa pois maastaan, mutta yhtälailla kokea, miksi suuri osa on halunnut jäädä kotimaahansa sen ihmisarvottomuudesta huolimatta.

Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille lähihistoriasta, ihmiskohtaloista sekä kommunismista kiinnostuneille. Raskaasta aihepiiristä huolimatta kirjan tunnelma ei ole synkkä tai toivoton, mutta se antaa runsaasti ajattelemisen aihetta - ainakin mikäli ei ole itseni tapaan aiemmin kovin paljon Pohjois-Koreasta lukenut. Oman lukukokemuksen varrella google lauloi moneen otteeseen kun en malttanut olla hakematta lisätietoa tapahtumista.

Lopuksi vielä hieman fiilistelyä tulevasta kirjasyksystä, nimittäin nyt on luvassa todellista herkkua kotimaisten nuorten kirjailijoiden faneille! Nämä uutuudet ovat ainakin itselläni lukulistalla (klikkaamalla pääset kustantajan sivuille), pidän näiden kaikkien kolmen kirjailijan tyylistä erittäin paljon. Sofi Oksasen uutuuden ympärille rakennettu mediakampanja on lisäksi aivan ainutlaatuinen Suomessa, mielenkiintoista seurata sitäkin, vaikka tietysti eniten odotan itse lukukokemusta ja sen myötä jatkoa Stalinin lehmille ja Puhdistukselle. Tässähän voisikin alkaa lämmitellä lukemalla nuo kaksi uudelleen...

Riikka Pulkkinen: Vieras (julkaistaan 9/2012)
Juha Itkonen: Hetken hohtava valo (julkaistaan 8/2012)
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat (julkaistaan 31.8.2012)