Supervoimia

Rakkaus ja pelko ovat toisinaan niin turhauttavan lähellä toisiaan. Ainakin silloin kun maailmaan saapuu kaksi vielä kovin keskeneräistä pientä ihmistä. Kyllä teitä on odotettu, niin kovasti odotettu, mutta olisitte vielä hetken malttaneet!

Pikkusiskoni kahden pikkuisen syntymän myötä ajatukset palasivat niihin hetkiin kun olin itse saanut oman kääröni syliini. Äitiys on ihmeellistä, ihmeellisen samanlaista. Suuri vastuu, suurempi rakkaus kuin on voinut kuvitella, samalla suurempi menettämisen pelko kuin olisi koskaan halunnut kokea.  Se haikea tunne kun tajuat, että oma huoleton elämäsi on ikuisesti ohi, mutta et kuitenkaan haluakaan siitä yhtään hetkeä takaisin. Ei, pahin pelkosi on, että saat sen takaisin.

Pienet voivat hyvin ja vahvistuvat päivä päivältä. Urhea äitikin voi jo hyvin. Aurinko paistaa ja lämmittää. Supervoimat olivat sittenkin täällä.

Äidin ja pojan välisestä ystävyydestä

Tunsin sinut niin hyvin jo ennen kuin synnyit. Tiesin, että liikkeesi ovat nopeita ja napakoita ja tiesin, että viihdyt tilanteissa, joissa tapahtuu. Kun sinut saatiin synnytyksen jälkeen elvytettyä, katsoit minua kiukkuisesti. Tulinen katse silmissäsi. Kaikkea tässä joutuukin kestämään, että saa elää!

Otamme aika usein yhteen. Olemme temperamentiltamme niin samanlaisia. Meitä kumpaakaan ei saa neuvoa. Tulistumme nopeasti, mutta lepymme vielä nopeammin. Osaat pyytää syliin ja osaat pyytää anteeksi. Pidä niistä taidoista kiinni, ihailen niitä suunnattomasti.

Olen ihan hirveän ylpeä sinusta. Siitä, miten hyviä ystäviä sinulla on. Siitä, miten viisaasti osaat sanoittaa tunteita ja aistia muiden tunnetiloja. Siitä, että olet ylpeä itsestäsi, etkä vähättele mitään. Siitä, että olet kulinaristi. Siitä, ettei sinulla ole kiire mihinkään. Kyllä R:n ehtii oppia viitenä ja kuutena voi mennä Särkänniemessä niihin kunnon laitteisiin. 

Olet tosi luottavainen. Et pelkää, paitsi joskus hämähäkkejä. Ei sinun tarvitse. Ei ikinä, sillä minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä. Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi.

Kun olemme kahdestaan, meillä on ihan omat jutut. Puhumme oikeastaan tavallista vähemmän, ei tarvitse kun tiedämme ilmankin sanoja, mitä toinen tarkoittaa. Käymme ravintolassa, kahvilla, ulkoilemassa. Tiedät, että tarvitsen liikuntaa ja suostut istumaan rauhassa rattaissa vielä 4-vuotiaanakin, jotta äiti saa treeninsä. Sehän on kyllä aika kivaa vauvaleikkiä ja haluat kuulla juttuja vauva-ajasta.

Rakas hassu pikku äiti, sanot kun mietin ääneen, kuinka hirveän ihmeellisen nopeasti kasvat. Hupsu äiti, mä tulen sun syliin isonakin ja vaikka mä kasvan, niin oon aina yhtä rakas sulle.

Sinä olet aurinko

Neljävuotias lapseni on elämäni aurinko. Energinen, utelias, täynnä myötätuntoa ja myötäintoa. Hän arvostaa elämässä oikeasti tärkeitä asioita kuten omaa peittoa ja tyynyä, "ihan älyttömän hyvää" ruokaa, piiloleikkejä ja kutittamista.

Hänen kanssaan voi käydä kahdestaan uimahallissa niin, että myös äidillä on hauskaa. Hänen kanssaan voi lähteä kahdestaan bussilla kaupunkiin, käydä kolmessa lelukaupassa (ja kolmessa vaatekaupassa) vain katselemassa ja kahvilla hienossa kahvilassa ilman itkupotkuraivareita. Tavarat eivät lehtele, kahvikupit eivät kaatuile. Hän muistuttaa äitiä liikennesäännöistä ja jutustelee small talkia parturissa. Hän on ylpeä omista taidoistaan ja ystäviensä taidoista. Isona hänestä tulee palomies tai supersankari.

Tänään aamulla häntä nauratti, koska ihoni tuoksui kuulemma ihan unelta. Hassu rakas, sanoin. Siihen neljävuotias totesi: rakkaus tuntuu kivalta ja makoisalta.

Niin se kyllä tuntuukin!

Käännekohta

Pari viikkoa sitten vietettiin miehen puolen suvun uusimman pikku tulokkaan ristiäisiä. Oli aivan ihanat juhlat upeassa paikassa. En tietenkään pystynyt olemaan kuivin silmin koko juhlaa, olihan se ihan järjettömän koskettavaa. Esikoisvauvan vanhemmat nyt siinä tilanteessa, missä minä olin kun elämäni muuttui. Suurimmassa käännekohdassa.

Kuulostaa kliseiseltä, mutta kyllä, äidiksi tulo on ollut elämäni suurin käännekohta. Äitiys ei muuttanut minussa ihmisenä yhtään mitään, mutta silti se muutti ihan kaiken. Olen edelleen yhtä nopeatempoinen, tunteellinen, työorientoitunut ja aktiivinen. Olen edelleen yhtä ärsyttävä väsyneenä ja tarkka "turhista pikkuasioista" kuten vaatekaapin järjestyksestä tai omista kampaajakäynneistäni. Olen yhtä kriittinen itseäni kohtaan ja toisaalta päästän itseni liian helpolla samoissa asioissa kuin aina ennenkin.

Oikeastaan olen raivostuttavan samanlainen. Ja myönnän, että äitiys myös ärsyttää. Haluaisin lähteä suunnittelematta reissuun tai päästä aamulla töihin ilman itkupotkuraivaria siitä, että Ninjago-paita on pesussa (tai ainakin olla provosoitumatta siitä raivarista kiireen keskellä). Voih, vaikka olisin kyllä toivonut muuttuvani ihmisenä paremmaksi, pitkäpinnaiseksi ja kaikin puolin ihanaksi, niin ei tapahtunut.

Mutta se mikä muuttui, on tämä rakkaus. Rakkaus, joka vain kasvaa kun sen kohde suuntaa omaa rakkauttaan muualle. Kun lapsi löytää omia intohimojaan, taitojaan, ystäviä ja ehkä joskus rakastettuja, niin vanhemmat rakastavat aina vain enemmän. Menettämisen pelko on olemassa, se on ikuisena varjona äitiyden yllä, mutta rakkauden loppumista ei tarvitse pelätä. Sellaista vaihtoehtoa ei ole olemassa.

Chisun biisi Tämä rakkaus kiteyttää uskomattoman hyvin äidiksi tulon käännekohdan - ja kaunis teksti sopii varmasti hyvin myös moneen muuhun tilanteeseen, jossa luopumisen pelko tai tuska on läsnä, mutta rakkaus vain voimistuu. Kiitos hienolle Vain elämää -sarjalle, että muistin taas pitkästä aikaa tämän kappaleen olemassaolon. Olin muutenkin kyllä suunnitellut kirjoittavani tänne blogiin tästä aiheesta näiden kuvien kera, mutta Chisun lyriikat auttoivat saaamaan suunnan ajatuksilleni.

Tämä on rakkaus,
Mitä ei voi
Kukaan ottaa
Minulta pois.

Tämä on ihme,
Mihin minäkin pystyn.
Tämä on ainut,
Mikä luonani säilyy.

Tämä on rakkaus
Loputon.
Kun olet poissa,
Minä jatkan.

Tämä on hiekkaa,
Mihin naula vajoaa.
Jokainen jyvä
Sinua kutittaa.

Tämä on kuiskaus
Melun jälkeen,
Tämä on reitti
Ikuisuuteen.

Tämä on rakkaus
Loputon.
Kun olen poissa,
Sinä jatkat.

Vien tämän kauas
Ja annan eteenpäin.
Ketju ei katkea koskaan.
Sä jatkoit, kun mä jäin.

Tämä on rakkaus
Loputon.

Minä jatkan,
Sinä jatkat.

Kasvun hetkiä

Viikot ovat vierineet ja nyt viedään jo meikäläisen viimeistä lomaviikkoa. Loma on kyllä ollut aivan ihana, kaikkea sopivassa suhteessa. (OK, olisi pitänyt liikkua huomattavasti enemmän, mutta ei nyt takerruta pikkuasioihin.) Ollaan tavattu paljon ystäviä, syöty hyvin sekä kotona että ravintoloissa, uitu meressä ja järvessä, reissailtu, nukuttu piiiitkään aamuisin... Ladattu akkuja tulevaa syksyä varten.

Kaikki nämä edellä mainitut tietysti lataavat niitä akkuja hienosti, mutta yksi asia on ylitse muiden. Pikku-T on oppinut kesälomalla nukahtamaan yksin omassa sängyssään! Tämä tulee varmasti muuttamaan arki-illat huomattavasti kevyemmiksi ja mahdollistamaan meille aikuisille enemmän kiireetöntä ilta-aikaa.

Nyt varmasti moni miettii, että eikös tuo ole aika perusjuttu neljävuotiaalle? No joo, on, mutta meidän tapauksessa nukkumaanmeno on aina ollut haasteellista.

Pikku-T nukkui todella huonosti vauvana. Hän nukahti alkuaikoina ihan hyvin, mutta heräsi usein jo pian tuskaiseen, viiltävään itkuun ja selkeään kipuun. Vatsavaivat ja refluksi kiusasivat niin pahasti. Jossain vaiheessa hän alkoi ikään kuin taistella nukkumaanmenoa vastaan. Arki sujui ihan hyvin askareineen, kunnes piti mennä nukkumaan. En olisi ikinä uskonut, että vauva voi vältellä nukahtamista niin voimakkaasti! 

  

Joskus kesti parikin tuntia ennen kuin sain rättiväsyneen lapsen nukkumaan. Tein varmasti ne kaikki mahdolliset virheet, jotka olin etukäteen päättänyt välttää - turvakaukaloon nukuttamisesta epätoivoiseen vaunuissa ympäri ämpäri kärräämiseen (koska vaunujen pysähtyessä vauvakin heräsi). Keskellä yötä en sentään koskaan lähtenyt ajelemaan autolla minnekään, mutta sitäkin harkitsin. Bussilla lähdin joskus huristelemaan ihan vain sen takia, että tiesin T:n nukahtavan vaunuissa linja-auton hurinaan helposti. Tiedän, kuulostaa hullulta, mutta jos vauva ei nuku, niin sitä on valmis tekemään melkein mitä vain.

Vaikka onneksi masukivut lopulta hellittivät, niin nukkuminen on aina ollut se haaste numero yksi meidän perheessä. Pikku-T on sairastanut paljon mm. korvatulehduksia ja muita infektioita (astmaatikoille ja allergikoille yleistä) ja luonnollisesti nukkuminen on aina vähän niin ja näin kipeän lapsen kanssa. Välillä atooppinen ihokin on ollut niin pahana, että kutina on valvottanut öisin. 

Niinpä voimia ei ole yksinkertaisesti riittänyt siihen, että lopetetaan varsinainen nukuttaminen. Olemme vuoroilloin istuneet nojatuolissa sängyn vieressä, kunnes poika nukahtaa. Välillä siinä on mennyt niin kauan, että on lopulta itsekin saanut kömpiä "nukutustuolista" suoraan sänkyyn, jotta jaksaa taas töissä seuraavana aamuna. 

Mutta nyt sai luvan riittää! Kesäloman koittaessa ja pahimman arkiväsymyksen hellittäessä tartuttiin härkää sarvista. Ja tietysti otettiin käyttöön lasten kasvatuksen tärkeimmät metodit eli uhkailu, kiristys ja lahjonta. Pikku-T:lle laadittiin taulukko, johon sai rastimerkinnän aina kun on nukahtanut yksin omaan sänkyyn. Kuuden merkinnän jälkeen sai valita minkä tahansa lelun kaupan leluhyllyltä. 

Melkein jo usko loppui matkan varrella. Monta kertaa matkan varrella käytiin lelukaupoissa kiertelemässä ja miettimässä valintaa etukäteen. Mutta ei annettu periksi. Ja niin vain se kuusi rastia taulukkoon täyttyi ja pikkuinen sai Lego Ninjagon Colen lohikäärmeineen. Voi sitä onnea.

Vieläkään nukkumaanmeno ei suju ihan ilman säätöä, mutta se on jo varmaa, että vanhaan nukutusrumbaan ei enää lähdetä. Nukahtaminen iltaisin sujuu hieman vaihtelevasti - välillä ilman yhtään ininää hyvinkin nopeasti, välillä melkoisen "en pysty olemaan yksin täällä omassa sängyssä" -marinan säestämänä. Mutta kuitenkin lopulta hän nukahtaa - yksin omassa sängyssä. 

Nämä ovat niitä kasvun hetkiä, joiden kohdalla en tunne haikeutta. Pelkästään iloa. Mutta myönnän, että hieman silmät kostuvat kun seuraan noiden pienten, vielä pulleiden sormien touhuja pikkuruisten Legojen parissa. Minun pikku-T:ni, niin pieni ja jo samalla hiukan iso.

Kesällä kerran

Välipala terassilla. Päiväunet. Paljon leikkiaikaa. Hyvä treeni. Hyvää ruokaa. Iloisia kesävieraita. Ilo auringosta, tänäänhän piti sataa. Onnellinen olo, kokonainen, levännyt. Pitkästä aikaa tuntuu, että voisin vaikka aloittaa opiskelemaan jotain ihan uutta. Tai ainakin uuden harrastuksen. (Tuskin aloitan, mutta tämä tunne on tärkein.)

Luulen, että tämä tunne on kesäloman tarkoitus. Ja tiedän, että tämä on pienelle pojalleni todella tärkeää aikaa. Näin hänen lapsuutensa kesämuistot syntyvät. Ne hetket kun äidillä ei mene hermot helposti ja on aikaa. Eikä siihen tarvita yhtään mitään tämän ihmeellisempää.

Neljävee

Pikku-T täytti viime lauantaina neljä vuotta. Voitteko uskoa? En minäkään! En ole mikään teemajuhlien järjestäjä, joten sorry, ette näe nyt täydellisiä kattauskuvia (viime viikonloppuna mieheni vastasi täysin tarjoiluista, myös leipomisesta), mutta ajattelin sen sijaan kirjoitella itsellekin muistoksi ylös, millaista meidän elämä tämän neljävuotiaan pikku hurmurin kanssa on.

Luonnehan on ollut selvillä ensiparkaisuista asti, eikä se ole miksikään matkan varrella muuttunut. Hyvin päättäväinen, utelias, itsenäinen, itsepäinen ja tarkka poika tuo meidän pikku-T. Hän opastaa välillä meitä vanhempia varsin pikkuvanhasti siinä, miten lapsia kuuluu kasvattaa. :D Pikku-T:n vahvuus on erityisesti kielellinen ilmaisu. Hänen kanssaan voi keskustella oikeastaan mistä vain ja hän osaa sanoittaa omia tunteitaan ja tapahtumia hyvin. Muisti on pojalla myös ällistyttävän hyvä, mitä nyt melkoisen valikoiva...

T:lle hassuttelu on todella tärkeää. Huumori kuuluu jokaiseen päivään ja joskus tuntuu, että jokaiseen hetkeen. Joskus jatkuva hassuttaminen tuskastuttaa, mutta täytyy myöntää, että valtavasti hauskoja hetkiä, huumoria ja tilannekomiikkaa tuo pieni herra on onnistunut meidän arkeemme tuomaan. Ja me nyt ei varsinaisesti totisia olla mieheni kanssa aiemminkaan oltu.

Pikku-T on myöskin ylpeä hassuttelutaidoistaan, hän kehuskelee olevansa hyvä höpsöttelemään vauvoja ja päiväkotikavereita. Hän taitaa ollakin aika pidetty leikkikaveri, varmaan aika pitkälti kielellisen ilmaisunsa monipuolisuuden takia. Hän viihtyy hyvin päiväkodissa ja kaverit siellä ovat jo tosi tärkeitä. Lähes viikoittain pidetään leikkitreffejä puolin ja toisin.

Pikku-T on erittäin kiinnostunut musiikista, mielestäni musikaalisuus on näkynyt hänessä jo hyvin pienestä asti. Hän laulaa jatkuvasti, "soittaa" eri soittimia ja isona hänestä tulee kuulemma rokkitähtisupertähti. Toisaalta palomies on myös vahva vaihtoehto. Tai ehkä sittenkin ninja. 

Tämän hetken kovimpia leluasioita ovat legot. Meille on vaivihkaa kertynyt aika iso laatikollinen pikkulegoja ja vaikka niiden rakentaminen ei vielä onnistu ilman aikuisen apua, niin leikit sujuvat kyllä. Lego Ninjago on ehkä kaikkein suosituin juttu. Toisaalta Frozen on myös erittäin kova sana ja T tykkää kovasti leikkiä Elsaa. Äiti on aina Anna ja iskä Olaf. Ylipäätään leikkiminen on uskomattoman tärkeää ja leikkeihin eläytyminen aikamoista.

Me ollaan ihan pojan syntymästä asti tehty kaikki vanhemmuuden askareet varsin tasaisesti yhdessä. No joo, tietysti imettämisessä mieheni ei pystynyt auttamaan, mutta noin muuten. T on aika monessa asiassa iskän poika, mutta on meillä ihan omia special-juttuja, joita tehdään vain äidin kanssa. Tärkeimpänä laulaminen - minä laulan T:lle paljon ja keksin myös omia lauluja, jolloin saan yleensä vuolaita kehuja tyyliin Ihan sikahyvä biisi. Minä myös laulan aina iltaisin iltalauluja, joita T tykkää kovasti kuunnella. Ja poikakin sen jo tietää, että äiti on se, joka muistaa parturit, kynsienleikkaukset, vaihtovaatteet päiväkotiin jne. Minä ja poitsu ollaan temperamentiltamme aika samanlaisia ja se tietysti joskus aiheuttaa sen, että otamme myös yhteen. Mutta sitten halitaan, pusutellaan ja sovitaan. Anteeksipyytäminen on tärkeää.

T:llä ei vielä ole harrastuksia, enkä koe niiden suhteen mitään kiirettä tai paineita. Eiköhän tämän ikäiselle kokopäivähoito päiväkodissa vielä riitä. Toki sitten kun T itse haluaa alkaa harrastaa jotain, niin asiaa harkitaan, mutta toistaiseksi iloitsen siitä, ettei arki-illoissa ole vielä harrastusaikatauluja.

T:llä on vakava kananmuna-allergia sekä paha atooppinen iho. Lisäksi hän oireilee hieman astmatyyppisesti ja sitä tutkitaan. Nämä ovat kaikki itselleni aivan uusia asioita, sillä olen ollut niin onnekkaassa asemassa, ettei minulla ole koskaan ollut allergioita. Ruoka-aineen välttämiseen tottuu kyllä, eikä reissaaminenkaan ole ongelma kun on vain tosi tarkkana, mutta atooppisen ihon kuriin saaminen on ollut vaikeampi juttu. Nytkin iho on kesäisistä säistä huolimatta tosi pahana ja on kurja katsoa sivusta, miten pienen on hankala olla ihon kutinan takia. Toivon tietysti todella paljon, että allergiat helpottaisivat iän myötä. Hieman joskus huolestuttaa, miten kaikki sujuu kun poika kasvaa ja hänen pitäisi itse oppia välttämään kananmunaa. Myös koulujen sisäilmaongelmat mietityttävät, sillä valmiiksi allergiset lapset usein reagoivat niihinkin voimakkaammin. Eiköhän kaikki mene kuitenkin hyvin. 

Toinen asia, mikä joskus huolettaa, on T:n kasvu. Hän kasvaa kyllä tasaisesti omilla käyrillään, mutta kovin pieni ja siro hän on. Itsekin olen tosi pikkuinen ja muistan, ettei se nuorena ollut ihan helppo asia hyväksyä - pojille ehkä vielä astetta vaikeampaa. Mutta yritän olla murehtimatta asiaa, ei se ainakaan häntä itseään tunnu millään tavalla mietityttävän.

Juuri nyt päänvaivaa aiheuttaa myös nukkumaanmeno iltaisin. Valoisien iltojen myötä uni ei tunnu tulevan, ei sitten millään! T on muutenkin aika iltavirkku ja minä taas väsyn kovasti iltaa kohden. Loistava kombo, vai mitä? Siinä ei aina ilman yhteenottoja selvitä. Onneksi yöunet sujuvat muuten nykyään suhteellisen hyvin, ainakin silloin kun ihon kutina ei vaivaa pahasti. Blogiani pidempään seuranneet tietävätkin, että T on nukkunut pienempänä äärimmäisen huonosti, joten tällä hetkellä osaan nauttia siitä, että yössä on keskimäärin enää yksi tai kaksi herätystä. T kömpii joka yö meidän väliin nukkumaan, onneksi siinä ei useinkaan itse herää kauhean pahasti.

Omasta lapsestaan voisi tietysti kertoilla vaikka kuinka paljon, mutta tässä nyt päällimmäisimmät neljävee-kuulumiset. Loppuun vielä iloitsen siitä, että T on valtavan monipuolinen ruokailija ja todellinen kulinaristi. Hänelle on ilo laittaa ruokaa! Mausteisempikin ruoka maistuu ja erityistä herkkua ovat kaikenlaiset merenelävät. 

Elämä 4-vuotiaan kanssa on hauskaa ja ihanaa! Olen varmasti sanonut näin monta kertaa ennenkin, mutta juuri nyt on vaan ihan parasta aikaa olla äiti. <3

P.S. Postauksen kuvat ovat Madeiran reissusta, pitääkin ottaa matkapostaus työn alle ennen kuin unohdan kaiken...

If a woman speaks and no one is listening, her name is probably mom

Joskus on näitä päiviä. Bongasin tuon lauseen Anna Perhon instagram-tililtä ja huvitti, sillä kuinka usein olen itse kuunnellut äitini vinkkejä? Tai kuunteleeko lapseni minun vinkkejäni? Niinpä niin, aika harvoin, vaikka myönnettävähän se on, että oma äitini on ollut aina (tai no, ehkä 99,999 %:sti) oikeassa. Ja todennäköisesti pikku-T:kin tulee jossain vaiheessa huomaamaan, että minun ohjeeni siitä, miten pyörää kannattaa polkea tai kynää pitää kädessä, ovat sittenkin ihan käyttökelpoisia...

Ei tämä päivä silti mitenkään huono ole ollut. Aurinko on paistanut ja ollaan kuljettu sisään ja ulos ihanan huolettomina. Kauhea järjestely- ja sisustamisvimma piinaa edelleen, nyt kohteena on tietysti enimmäkseen terassi. Kävin myös joogassa ja iloitsin siitä, että tänä kesänä kuntokeskukseni kesälukkarissa on peräti kaksi joogatuntia viikossa. Joogaaminen on parasta, mitä ihminen voi itselleen tehdä ja lämpimällä säällä se on vieläpä täydellisen ihanaa. Näin on.

Tänään päässäni kirkastui myöskin sellainen asia, että joskus haluan sisustaa kotini ihan kokonaan mustavalkoiseksi. Aloitin maalamalla (vihdoin ja viimein) nojatuolinjalat mustiksi. Muuten ihan hyvä, mutta jätin ne maalaamisen jälkeen sanomalehden päälle ja lehtipaperihan jämähti ihanasti kiinni maalattuihin reunoihin. Mä olen kyllä yhden sortin DIY-ihminen, voi apua. Ehkä mun tapauksessa tämä mustavalkoinen sisustus on ihan turvallista toteuttaa kuvanmuokkauksella.

Millainen päivä sulla on ollut?

Jotain pysyvää kiitos

Minä olen omatoiminen. Se tarkoittaa, että olen reipas. En tarvitse aikuisen apua, paitsi joskus tarvitsen.

Ei ole yhtään kivaa. Ei yhtään hauskaa. Nyt on nukkuma-aika. Voitko laittaa minulle puhtaan peiton? (väsyraivokohtauksen jälkeen, lakanat puuttuivat sängystä)

Voi äiti, sinä tykkäät tästä tyttöjen musiikista. Tytöt aina vaan tykkää ja tykkää tästä. Mutta pojat tykkää hevirokista.

Tänään yksi poika sanoi, että T on pikkuvauva. Mutta en minä ole mikään pikkuvauva, minä olen jo iso poika. Olen varmaan viisi vuotta.

Kerran kävi päiväkodissa sillai, että osuin siinä patjalla Lauriin ja Laurille tuli pipi ja paha mieli. Niin sitten minä menin sanomaan anteeksi. 

Olen siinä päiväkodin esityksessä sirkusnorsu. Tosi iso norsu, joka tömistää kauheasti ja nostaa etujalat penkille. Ei, en sano mitään. Eihän norsut osaa puhua.

Pimeys tulee siitä kun tulee niin pimeää. Ja möröt on aina tummia. Ne tulee pimeällä aina yleensä. Vaikka ei mörköjä ole olemassakaan. Ne Muumit on vain sellainen tarina.

Kaikki nämä kommentit eiliseltä. Aika ison pojan juttuja jo. Aika rientää niin, että välillä hirvittää. 

Välillä hermot kiristyvät kiireisessä arjessa. Meillä on mieheni kanssa ollut molemmilla aika kiireinen tilanne töissä ja lisäksi omiin harrastuksiin tekee molempien mieli, puhumattakaan nyt, että ihan kahdestaan joskus jotain tekisimme (enkä nyt tarkoita kodin siivousta tai kauppareissua) - joskus sitä saattaa puuskahtaa, että hemmetti, olisi vähän helpompaa ilman tuota ipanaa! Tai mihin sen nyt saisi järjestettyä hoitoon! 

Emmekä me mitään kuitenkaan tiedä sen paremmin, kuin että tätä elämänvaihetta me tulemme kaipaamaan. Näitä hetkiä kun ensimmäiseksi aamulla lapsi pyytää syliin, juoksee vastaan päiväkodin pihalla. Niitä hetkiä kun koko perheen pitää leikkiä hänen keksimäänsä roolileikkiä. Hetkiä kun hän kysyy "Voikko tulla leikkimään mun kaa autoilla?" tai "Tehdäänkö yhdessä Hevisaurus-palapeli?". Tai huokaisee "Mä rakastan teitä iskä ja äiti."  Oikeastaan en halua ajatella, ettei tämä ole pysyvää, vaikka samaan aikaan tavallaan odotan aikaa, jolloin lapsi on jo isompi.

Sen olen jo oppinut, että lapsen kanssa elämä on täynnä vaiheita. Hyvässä ja pahassa. Kaikki asiat kulkevat aaltoina ja vain muutos taitaa olla pysyvää. Itkuisempaa vaihetta seuraa aina aurinkoisuus, määrätietoista vaihetta... noh, meidän T:n tapauksessa sitä vähemmän määrätietoista ei ole vielä tainnut olla. ;) Mutta saatte ehkä ajatuksesta kiinni.

Tämän postauksen kuvan on ottanut ystäväni Sanni (kiitos!) pikku-T:n ollessa kolme viikkoa vanha. Hymyilyttää tuota pientä harvatukkaa katsoessa. Voi poikani, et kyllä ole enää sama kuin tuolloin. Enkä varsinkaan ole itse sama. En tuolloin vielä tiennyt, mitä äitiys ensimmäisten vuosien aikana toisi tullessaan ja yhtä vähän tiedän, mitä se vielä tulevien vuosien aikana tuo. 

Arjen ja elämän tarkoitus taitaa olla se, että on jollekin tärkeä. Ja kolmevuotiaan kanssa todella tunnen olevani.

Tartun kiinni ettet irtoo.

Antoisampaa arkea

Keskiviikko-ilta, pimeää, syksyistä. Arkiviikko puolessa välissä - viikonlopusta jo matkaa, työstressiä ilmassa, seuraavaan vapaapäivään tuntuu olevan ikuisuus. Pimeinä aamuina herääminen on ollut tavallista vaikeampaa, mietin, miten jaksan parin kuukauden kuluttua kun pimeys on melkein läpi vuorokautista.

Arki voi tosissaan olla harmaata, se voi olla jopa lähes mustaa. Se on oravanpyörää, loputtomia sähköposteja, kiirettä, hoitamattomia asioita, lyhyeksi jääneitä yöunia, levinneitä ripsareita ja unohtuneita avaimia. Ja sitten se on juuri niitä kaikkia ihania asioita, joista hyvä elämä on tehty. Onnistumisia töissä, hyviä lounaskeskusteluja, päiväkodin pihassa syliin juokseva lapsi, hyvä treeni, astianpesukoneen rauhoittava ääni, kuivuvat saappaat eteisessä, loistava biisi radiosta.

Kuten niin moni asia, myös arki on asennoitumisesta kiinni. Itse tykkään arjesta, vaikka se ei aina ihan helppoa olekaan ja varmaan nyt joku ajatteleekin, että hyvä se tuollaisen arkifanin on tuolla huudella. ;) Hyvä arki ja se, että siitä tykkää, on kuitenkin valintojen summa ja joudun itsekin jatkuvasti miettimään, mitkä asiat ovat arjessani säilyttämisen arvoisia, mitä haluan lisää ja mitä vähemmän. Ja nyt ajattelin listata muutamia asioita, jotka tekevät omasta arjestani astetta antoisampaa.

Liikunta. En jaksaisi varmaan tehdä yhtään mitään, jos en liikkuisi. Olen todella koukussa. Liikunta auttaa jaksamaan, sillä se saa kropan väsymään niin totaalisesti, että turha stressi on helpompi unohtaa ja tulee keskityttyä olennaiseen. Liikunnalle haluaisin tällä hetkellä järjestää enemmänkin tilaa arjessani.

Lämmin ruoka. Entisenä välipalojen puputtajana todella tiedän, mistä puhun. Nyt kun olen totuttautunut taas lapsuuden jälkeen syömään kaksi lämmintä ruokaa joka päivä, huomaan, miten paljon siitä saa voimaa. Mieliala pysyy hyvänä ja ne turhat välipalatkin voi unohtaa. Niin ja kotona sitä lämmintä ruokaa pitää aina tehdä iso satsi, josta riittää moneksi päiväksi.

Oma aikansa sähköpostille ja somelle. Rakastan työtäni ja sosiaalista mediaa, mutta jatkuva tavoitettavuus syö aika paljon energiaa. Olen siirtynyt puhelimessani sähköpostin manuaaliseen synkronointiin. Tsekkaan kyllä iltaisin usein työmeilit, mutta teen sen vain silloin kun todella haluan ja päätän painaa päivitä-nappulaa. Olen huomannut, että mieli on paljon rauhallisempi kun jumpan jälkeen ruudulla ei vilku heti saapuneiden sähköpostien määrä. Ehdin kyllä perehtyä niihin sitten kun sopiva hetki koittaa. Somen suhteen teen usein niin, että kirjaudun kokonaan ulos some-sovelluksista ja sitten kun haluan tsekata toisten kuulumiset tai tehdä päivityksen, kirjaudun sisään. Suosittelen kokeilemaan, jos tuntuu, että sähköpostin ja somen seuraaminen syö paljon energiaa arjessa.

Uni. Kadehdin avoimesti ihmisiä, jotka pärjäävät hyvin lyhyillä yöunilla. Oma unentarpeeni on tosi iso ja joudun nukkumaan usein 9-10 tunnin pätkiä jaksaakseni arjessa. Tämä on asia, jota en ole saanut itsessäni muutettua (yritetty on kyllä) ja niinpä olen päättänyt hyväksyä ison unentarpeeni ja oppia elämään sen kanssa. Ja se tarkoittaa sitä, että suuntaan nukkumaan samaan aikaan 3-vuotiaan kanssa useampana iltana viikossa. Vaikka parisuhdeaika jää silloin vähiin ja oma aika muutenkin, niin kokonaisuudessaan olen varmasti parempi vaimo (ja myös äiti, ystävä ja työtoveri) kun otan tarvitsemani ajan unelle. Sitä paitsi osaan olla melko tehokas valveilla ollessani kunhan vain nukun tarpeeksi, joten ehkä sitten ehdin kuitenkin tehdä ihan tarpeeksi...? Nukkuminen on ihanaa!

Leikkiminen. Olen oikeastaan aika huono leikkimään, mutta opettelen sitä koko ajan. Mikään ei ole yhtä mukavaa kun pikku-T:n leikkien kuunteleminen! Lapsen mielikuvituksesta saa valtavasti iloa arkeen. Leikki-ikäisen kanssa tulee myöskin oltua ulkona aika paljon, raitis ilma tekee kyllä hyvää.

Viihde ja visuaalisuus. Olen blogien suurkuluttaja ja lähes joka päivä otankin hetken, jolloin selaan suosikkiblogieni uudet päivitykset läpi. Tämä syö kieltämättä aikaa ja olen miettinyt, että voisinkohan siirtää tästä ajasta enemmän treenaamiseen...? Toistaiseksi en ole raaskinut, päinvastoin seurattavien blogien määrä on vain kasvanut, hups. Viihde-osastoon sopivat myös laadukkaat sarjat. Niiden seuraaminen on mahtavaa pakoa omasta arjesta ja vielä kun seuraa jotain sarjaa yhdessä miehen kanssa, niin se on kyllä tosi mukavaa. Oikein odottaa yhteisiä hetkiä seuraavan jakson parissa.

Kaiken kaikkiaan visuaalisuus on tärkeää minulle ja huomaan, että jo kauniiden kuvien katseleminen kohottaa mielialaa. Tärkeää on tietysti myös viihtyisä koti (olisitteko arvanneet?) ja vaatteet, joissa viihtyy. Varmaan tuttu tunne monelle, että päivä tuntuu sujuvan kaikin puolin paremmin, jos tukka on hyvin ja yllä mieluisa asukokonaisuus?

Valokuvaus. Arjessa kuvaaminen on hauskaa, sillä se auttaa löytämään kauniit hetket ja yksityiskohdat siitä harmaammastakin arjesta. Ja mikäs olisikaan sen mukavampaa kuin tavallisena arkipäivänä katsoa lomakuvia ja hymyjä lomalaisten kasvoilla - tietäen, että kyllä se seuraava loma sieltä ennen pitkää taas koittaa. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin, mukavaa viikon jatkoa! Olisi todella kivaa kuulla teidän vinkit ja keinot tehdä arjesta antoisampaa.

Me kaksoset

Minulla oli eilen synttärit, joten olen horoskoopiltani kaksonen (sen lisäksi, että olen noin muutenkin kaksonen, terkut vaan kaksossiskolle). Pikku-T on syntynyt 21.5. eli hänkin on kaksonen. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut horoskoopeista tai uskonut niiden kertovan mitään suurta, mutta kieltämättä hymyilytti kun törmäsin Karlan blogissa kuvaukseen kaksoslapsesta.

"Kaksosen talossa ovet paukkuvat, puhelin soi, tekstiviestit piippaavat – koko ajan. Kaksoslapset ovat hyvin seurallisia ja sosiaalisesti verkottuneita. Vanhemmilla pitäisi olla silmät myös takaraivossa – nämä lapset ovat kaikkialla samanaikaisesti.

Luonne: luova, kekseliäs, spontaani, lahjakas, puoleensavetävä, puhelias, sosiaalinen. Saattaa olla pinnallinen, epävakaa, kiero, ailahteleva ja kyyninen.

Kaksonen on erittäin seurallinen ja sosiaalisesti älykäs – hän on siellä missä tapahtuu. Villisti elehtien. Kaksoset ovat uteliaita ja rakastavat kaikkea uutta ja jännittävää.

Aktiivisuustaso on korkea – kaksosten täytyy yksinkertaisesti tehdä useampia asioita samanaikaisesti. He rakastavat etsimistä, löytämistä, tutkimista ja luonnon kokemista. Vaikka he oppivat helposti, he eivät ole kovin kärsivällisiä eivätkä halua syventyä asioihin. Kaksoset pitkästyvät nopeasti ja ovat rauhattomia ja levottomia.

Kaksoslapset ovat luonteeltaan uteliaita ja pärjäävät siksi koulussa. He pitävät uusista asioista ja oppivat nopeasti. He ovat rauhattomia ja tarvitsevat siksi liikkumista. Yleisesti ottaen kaksoset tarvitsevat paljon ärsykkeitä, koska pitkästyvät helposti. Kaksoslapsen näkee usein liukuvan alas sohvaa tai nojatuolia pitkin kasvoillaan ilme "Olen pitkästynyt!"

Kaksoset tuntevat paljon ihmisiä. He ovat kommunikoinnin mestareita ja small talk sujuu hyvin. Siksi he saavat hyvin kontaktin ihmisiin. Vaikka heillä on paljon tuttavia, heillä ei yleensä ole aikaa syvien ystävyyssuhteiden solmimiseksi."

Kuvaus on lainattu täältä.

Jos mietin itseäni lapsena (ja edelleenkin), niin monet edellä mainituista sopivat minuun aika hyvin. Rakastan liikkumista enkä malta pysyä kauaa paikallani. Teen myöskin useita asioita samanaikaisesti, olen hyvä small talkissa, pitkästyn helposti ja olen sosiaalinen. Sosiaalinen media on mielestäni ihan paras keksintö ikinä, rakastan pitää yhteyttä eri kanavissa niin verbaalisesti kuin visuaalisestikin. Puhelin tosissaan piippaa usein.

Olen spontaani ja kekseliäs, mutta synkistyessäni kyynisyyteen taipuva ja väsyneenä ailahteleva. Toisaalta mielestäni minulla on kärsivällisyyttä ja halua syventyä asioihin - en tosin tiedä oliko niitä niinkään lapsena vai ovatko nämä myöhemmin opittuja taitoja. Lisäksi olen tosi tarkka tietyistä asioista, esimerkiksi siisteydestä - kaksosia kai yleensä kuvaillaan huomattavasti huolettomammiksi. Kaiken kaikkiaan olen kyllä tyyliltäni aika nopea, jotkut ovat elohopeaksikin kutsuneet, ja taskuraketiksi... väitän, että keskityn kyllä ja syvennyn, mutta en ehkä hirmuisen pitkää aikaa kerrallaan. ;) Syviä ystävyyssuhteita kyllä löytyy, mutta toisaalta en kuitenkaan asu monien läheisimpien ystävieni kanssa samalla paikkakunnalla.

Jos ajattelen pientä poikaani, niin kyllä edellä mainittu kuvaus häneenkin sopii. Draamaa riittää, kaikesta uudesta innostutaan, liikkumista kaivataan paljon ja huomaan, että lahjakkuutta löytyy niin musiikkiin, liikuntaan, lukemiseen kuin moneen muuhunkin asiaan. Mielikuvitus on ihan uskomaton ja kekseliäisyys ja luovuus suorastaan kadehdittavaa. Hän on myös hyvin myötätuntoinen ja toisten kokemuksiin eläytyvä, näitä ominaisuuksia ei useinkaan mainita kaksosten kohdalla, mutta kenties se on osa sosiaalista lahjakkuutta...? En tiedä, toisaalta nämä ominaisuudethan sopivat lapseen kuin lapseen. Joka tapauksessa, johtuu se sitten horoskoopista tai jostain muusta, minä ja pikku-T olemme kyllä luonteeltamme ja tyyliltämme enemmän samankaltaisia kuin mieheni (kalat).

Luetteko te horoskooppeja? Tunnistavatko muut kaksoset itsensä kuvauksesta?

Kaunein ruukku ikinä

Äitiys on ihmeellistä. Miten sykähdyttävää voi olla seurata oman lapsen kehitystä ja pakahtua ylpeydestä kun hän oppii jotain niinkin tavallista kuin kirjaimia tai laulujen sanoja - tai pitämään maalipensseliä kädessään. Ymmärrän nykyään paremmin omaakin äitiäni, joka on aina kehunut meitä tyttöjä niin lahjakkaiksi ja ties mitä kaikkea. Äiti nyt vain katselee omia lapsiaan niiden vaaleanpunaisten lasien läpi.

Pikku-T:n äitienpäivälahja oli todella hellyyttävä. Päiväkodissa maalattu ruukku on tietysti minun mielestäni kaunein ruukku koko maailmassa ja sieltä puskee pari vihreää oksaakin. Aww. Ja tämähän paljastettiin minulle jo neljä päivää ennen äitienpäivää, suurella ylpeydellä. Ja syystäkin, aika lailla tuoretta ja lupaavaa suomalaista designia. ;)

Tästä ruukusta en luovu ikinä. Ettäs tiedätte.

Minun äitini

Jokaiselle äiti on äiti, mutta kuinka usein tulee pysähdyttyä miettimään, millainen ihminen hän oikein on? Minä mietin sitä tänään ja nyt kerron sen teillekin.

Meidän äiti on helposti innostuva. Hän innostuu kaikesta uudesta, oli se sitten muotia, musiikkia, tapahtumia, juhlia, leikkejä, pelejä, joogakursseja, vieraita kieliä, tansseja, reissuja tuntemattomiin paikkoihin, mitä vaan.

Äiti on aktiivinen ja todella liikkuvainen. Hän opettaa ensin lapsille koulussa liikuntaa, sitten käy metsälenkillä koiran kanssa ja poimii siinä sivussa muutaman litran marjoja, sitten lähtee jumppaan ja vielä illalla joogailee teeveen ääressä.

Äiti on kultturelli. Hän lukee paljon kirjoja, käy konserteissa, teatteritapahtumissa ja elokuvissa.

Äiti on hyvä ostamaan lahjoja. Hän keksii aina parhaat lahjaideat ja taitaa myös nauttia lahjojen järjestelemisestä ihmisille.

Äiti on lapsenmielinen. Hän on kasvatusalan ammattilainen, joka tietää, mitä lasten päässä liikkuu ja osaa itsekin heittäytyä leikkiin.

Äiti on huoliteltu. Hän sipaisee huulipunaa ja lisää hiukan hajuvettä jumppaan lähtiessä. Hän sukii hiukset kauniisti joka aamu. Äidiltä olen oppinut, että arkena ja kotonakin olo on kivempi kun on hieman siistiytynyt. Häneltä olen myöskin oppinut sen, että kuuden viikon välein kampaajalla käyminen tai hyvän huulipunan ostaminen ei ole tuhlausta, vaan mitä tärkeintä investoimista itseensä.

Äiti on hyvä leipuri ja hyvä järjestämään juhlia. Käden käänteessä syntyvät herkut sekä kauniit kattaukset. Toisaalta äiti on aina iloinnut arjesta ja nauttinut siitä. Myös arkikattaus on hänellä kaunis.

Äiti on vieraanvarainen. Ruokaa riittää aina ystävillekin ja vierassänky pedataan kädenkäänteessä.

Äiti on muodikas ja värikäs. Jos korokepohjakengät tulevat muotiin, niin äidillä on ne varmasti ennen minua. Jos lähdemme yhdessä shoppailemaan, äidillä on keltaiset converset ja värikäs huivi siinä missä minulla on jotain ajattoman klassista beigeä.

Äiti on laukkufriikki. Yleensä joka kerta kun näen äidin, hänellä on joko uusi laukku tai jokin uusi laukkuhimotus. Äiti on myöskin ainut tuntemani ihminen, jolla on oma kaappi laukuille. Okei, olen kyllä perinyt osan tästä friikkeydestä itsekin...

Äiti on nuorekas. Hänen pirteän tyylinsä ja raikkautensa ansiosta häntä luullaan yleensä reilusti ikäistään nuoremmaksi.

Äidillä on aina aikaa. En muista yhtään kertaa, jolloin olisin pyytänyt apua ja vastaus olisi ollut "En ehdi." Hän nyt sattuu noin muutenkin olevan aika ehtiväistä sorttia... Joskus, jos joku ihmettelee, miten minä ehdin kaiken, niin mietin mielessäni (ja joskus totean ääneenkin): "Tapaisittepa äitini!"

Äiti rakastaa aurinkoa ja hänet löytää aurinkoisena kesäpäivänä 100 % varmuudella Yyterin hiekkarannoilta, maauimalasta tai kotoa omasta aurinkotuolista.

Äiti on käsistään taitava. Hän lyhentää housuni, korjaa rikkoontuneen puseroni, kirjailee hääpukuuni koristeet, askartelee kortit ja lahjat, ompelee verhot.

Äiti on herkkusuu. Aina on hyvä hetki kahville ja pienelle makealle. Eikä suolaisissakaan herkuissa mitään vikaa ole.

Äiti on kannustava. Hän on hankkinut minulle pianon kun halusin oppia soittamaan ja aina tukenut kaikissa harrastuksissa ja päämäärissäni. Hän on ylpeä meidän perheen kaikkien kolmen tytön saavutuksista ja taidoista ja muistaa myös kertoa sen usein.

Äiti on mummi. Sellainen mummi, jonka luo voin viedä Pikku-T:n iloisena tietäen, että lapsi viihtyy, mummi viihtyy ja pappa viihtyy. Sellainen mummi, jonka kanssa vietetyistä hetkistä jää pojalle varmasti koko iäksi lämpimät muistot. 

Äiti Pori Jazzeilla 2014

Kiitos äiti ja paljon onnea äitienpäivänä!

Basilikapuu

Kauppareissulta tarttui mukaan basilikapuu, joka tuoksuu aivan ihanalle ja lisäksi ulkonäkö iskee minimalistisen tyylin rakastajan makuhermoon. Muutenkin basilika on jotenkin aina ollut mun mielestä järjettömän kaunis kasvi, mutta tämä se vasta onkin. Tästä on kiva nyppiä pikkuruisia lehtiä vaikkapa pastaruokiin, itse asiassa tämä lehtien pieni koko on superkätsy. Ajattelin, että josko tästä ilmat (lähinnä yölämpötilat) kohta lämpenisivät, niin pääsisin istuttamaan yrttejä hieman ulos, tämän myös. Ostin pari sellaista kasvatussäkkiä, joiden avulla ajattelin yrittää. Mullahan on tuo multapeukalo ihan keskellä kämmentä.

Nyt herättämään minimies ja kohti päiväkotia. Siellä onkin äideille tänään special-juttua, pääsen nauttimaan aamupalasta ja lapset ovat kuulemma leiponeetkin. Myös kortteja ja lahjoja on askarreltu, ne tuotiin kotiin jostain syystä jo aiemmin. Äitienpäivälahja-asia oli liian suuri salaisuus pienen pojan pidettäväksi ja se paljastettiin minulle jo keskiviikkona. Poika oli kuulemma luvannut, että jaksaa pitää salaisuuden, mutta todellisuus osoittautuikin tarua vaikeammaksi. No, minä totesin liikutuksen kyynel silmässä, että "äiti ilahtui kyllä nyt ihan kauheasti" ja lapsi oli riemuissaan. "Iskääää, äiti ilahtui!" Eikös sen just noin pidä mennäkin?

Me ollaan suuntaamassa reissuun tänään, mutta tarkoitus olisi olla äitienpäivänä taas jo kotosalla oman perheen kesken. Ihanaa viikonloppua ja onnea kaikille äideille!

Tukiverkoista

Meillä soi ovikello tänään 8.45, oven takana oli isäni eli pappa. Pikku-T oli juuri saanut aamupuuronsa syötyä ja minä join vielä kahvia kylpytakissa (mies oli reissussa). Ja mikä riemu siitä repesi! Papan kanssa oli huippua viettää aamupäivä. Rakennettiin junarataa, leikittiin merirosvoja, esiteltiin uutta vappupalloa, soitettiin ja laulettiin, luettiin kirjoja, laitettiin ruokaa ja käytiin kaatosateessa potkupyörälenkillä. Pikku-T kertoi isälleen ihan innoissaan kuulumiset kun hän tuli kotiin. "Minä sain nukkua yöllä äitin viekussa ja päkkäreillä papan viekussa." Voi sitä pienten sinisten silmien loistetta.

Varmaan monissa pikkulapsiperheissä tällainen on aika arkipäivää, että viikonloppuaamuna isovanhemmat tulevat leikittämään. Meillä välimatkaa on kuitenkin sen verran, että isäni oli lähtenyt Porista jo seitsemältä ajamaan. Vaikka reilun sadan kilometrin etäisyys ei ole mikään valtava, niin sen verran pitkä se on, ettei ihan arki-iltana ajele ilokseen edes takaisin.

Olemme mieheni kanssa asuneet useammalla paikkakunnalla ja opiskelimme Jyväskylässä, jonne tullaan opiskelemaan ympäri maata. Niinpä meidän sinänsä laaja ja läheinen ystäväpiirimme on levittäytynyt ympäri Suomea. Monet ystävämme ovat tismalleen samassa elämäntilanteessa kuin mekin (samanlaiset työkuviot ja saman ikäiset lapset), joten vertaistukea kyllä löytyy - puhelinlangan päässä. Meidän molempien vanhemmat ja sisarukset asuvat myöskin kaukana. Pidämme päivittäin yhteyttä netin ja puhelimen välityksellä, mutta eihän se ole sama asia, kuin törmätä kauppareissulla tai osua samaan jumppaan illalla. Sellaista ei tapahdu, tapaamiset ovat aina suunniteltuja.

Varmasti tämä tukiverkkojen puute on yksi suurimmista syistä siihen, että halusin aika pian äitiyslomalta takaisin töihin. Työni on varsin sosiaalista ja minulla on aivan uskomattoman ihanat työkaverit. Nytkin oikein odotan, että pääsen taas töihin näkemään heidät! Huomasin äitiyslomalla jotenkin liiankin hyvin, mitä päivittäisten työkaverikontaktien puuttuminen tarkoitti. Nyt tietysti varmaan joku ihmettelee, että eikö se päiväkotiarjen pyörittäminen ilman tukiverkostoja sitten ole hankalaa. No joskus kyllä, mutta kaikki on mennyt uskomattoman hyvin. Kerran olemme joutuneet turvautumaan ulkopuoliseen hakijaan, muuten ollaan saatu sumplittua kaikki kuviot hyvin mieheni kanssa. Onneksi meillä on molemmilla suht joustavat aikataulut töissä ja voimme tehdä välillä töitä myös kotitoimistosta käsin.

Joskus mietin, että jos saisin toteuttaa yhden haaveen, vain yhden, joka tekisi elämästäni laadukkaampaa ja arjesta helpompaa, haluaisin kaikki rakkaat samalle paikkakunnalle. Ihanat lapsuudenystävät, rakkaat opiskelukaverit, äidin, isän, sisarukset. Tilanteen, jossa hoitoapu tai vaikkapa lenkkiseura olisi nopeasti saatavilla, pikaisen puhelinsoiton päässä. Ja toisaalta voisin myös itse tarjota omaa apuani helpommin, vaikkapa auttaa siskoani muutossa tai antaa auton lainaan. Ajattelen, että ne ihmiset, joilla näin on, ovat järjettömän onnekkaita.

Toisaalta minäkin olen onnekas. Olen oppinut eri paikkakunnilla asumisesta paljon, uskon sen antaneen näkökulmaa ja kokemuksia, joiden ansiosta olen rikkaampi ja osaan suhtautua asioihin monelta kantilta. Minulla on ystäviä erilaisilla taustoilla ja yöpaikka melkein missä päin Suomea tahansa, monessa paikassa ulkomaillakin. Vietämme ystävien ja perheen kanssa kokonaisia viikonloppuja parin tunnin kyläilyjen sijaan. Papan vierailu tavallisena sunnuntaiaamuna on kohokohta, jota muistellaan vielä pitkään. Enkä pidä sitä itsestäänselvyytenä.

Ja tiedän, että hoitoapua ja kaikkea muutakin mahdollista apua järjestyy aina, sieltä pienen välimatkan päästä. Kiitos teille kaikille, tunnistatte kyllä itsenne.

Millaiset tukiverkot teillä on arjessa?

Elämäni tähtivauvan äitinä

Lupasin ystävälleni, että kaivelen hänen todennäköisesti keskosena syntyvää vauvaansa varten meidän pienimpiä, 44-senttisiä vaatteita. Pikkuvaatteita poistipakettiin pakatessani tuli tehtyä aikamoinen muistomatka niihin ihan ensimmäisiin hetkiin.

Pikku-T syntyi täysiaikaisena vauvana, mutta kooltaan pienenä, hän oli 47 cm pitkä ja painoi 2,6 kg. Minua ultrattiin raskausmyrkytykseni takia tiheästi loppuvaiheessa ja itse asiassa viimeisen ultran perusteella odotimme jopa pienempää vauvaa. Vaikutti myös siltä, että hän ei ollut kasvanut viikon 36 jälkeen ollenkaan ja siltä se myös tuntui, kun oma mahani melkeinpä pieneni viimeisten raskausviikkojen aikana. Olimme kuitenkin onnesta sykkyrällä kun poika oli hyvinkin ponteva, reipas ja kuitenkin lopulta ihan hyvän kokoinen. Tomera asenne näkyy varmasti tuosta kuvassa olevasta ilmeestäkin, sitä on aina riittänyt.

Pojan pienestä koosta (tai jostain muusta syystä x) imetys lähti hiukan takkuisasti käyntiin, mutta lopulta alkoi sujua esimerkillisesti ja pystyinkin täysimettämään poitsua monta kuukautta. Varsin mukavasti hän kasvoikin, pyöreäposkinen ja tomera sekä nauravainen vauva hän oli, kaikista refluksivaivoista ja muista masuongelmista huolimatta.

Blogiani pitempään lukeneet ehkä muistavat meidän haastavat vauva-ajat. Pikku-T kärsi masukivuista ja sai nukuttua huonosti. Lopulta minäkään en enää osannut nukkua. Erilaiset imetysdieetit ja allergioiden metsästykset veivät todella paljon voimia ja nyt jälkikäteen myönnän, että taisin kärsiä hieman masennuksestakin. Tai ainakin turhautumisesta, voimattomuudesta, yksinäisyydestä ja unettomuudesta. 

Mietin välillä, että tätäkö tämä on, tämä aika jota odotin ja kuvittelin istuvani ystävien kanssa kahviloissa, suloinen vauva mukanani. Okei, en tainnut osata ajatella kovin realistisesti. Onneksi saimme apua tilanteeseen kun löysimme hyvän allergialääkärin. Myöhemmin tämä samainen lääkäri diagnosoi pikku-T:llä hyvin voimakkaan kananmuna-allergian. Uskon, että se selittää monet vauva-ajan haasteet, koska taisin imetysaikana syödä aika paljon kananmunaa. Toki jossain vaiheessa olin munattomalla dieetillä, mutta pienen elimistö taisi olla silloin niin sekaisin, että hän lopulta reagoi ihan kaikkeen.

Pieni poikani on kohta kolmevuotias ja edelleen pienikokoinen. Hän kasvaa kuitenkin tasaisesti omalla käyrällään, hieman vain ikätovereitaan hitaammin (olihan lähtökohtakin jo pieni). Välillä myönnän, että pituuskasvu huolestuttaa. Olen itse vain 155-senttinen ja toivonut aina olevani ns. normaalimittainen. Mutta mitäpä pienistä, kun voi iloita suurista? Meidän pikku-T on todella fiksu ja ihana poika, jonka huikeaa kehitystä ihmettelen joka päivä. Hän osaa jo ison määrän kirjaimia ja on tosi kiinnostunut lukemisesta. Viime viikonloppuna kävi ilmi, että hän tietää jo käsitteet oikea ja vasen. Hän on todella nauravainen ja sosiaalinen, selvästi pidetty kavereiden keskuudessa. Häneltä löytyy myös valtavasti empaattisuutta ja kykyä havainnoida asioita monella tasolla. Hän on hyvin poikamainen pikkupoika, kiinnostunut kaikenlaisista moottoriajoneuvoista, merirosvoista ja sen sellaisesta.

Näitä ihan ensimmäisinä päivinä otettuja kuvia katsellessa muistan hyvin konkreettisesti sen avuttomuuden, mitä välillä tunsi. Miten tämän lapsen saa imemään rintamaitoa? Miten kuuluu pukea, jos ulkona on 22 astetta, mutta tuulista? Mitä kaikkea pitää ottaa mukaan viikonloppureissuun? Onko liioittelua lähteä lääkäriin peppuihottuman takia? Oikeastaan on ihan huikeaa, miten paljon olemme mieheni kanssa oppineet näiden vuosien aikana. Tiedän todella paljon enemmän, esimerkiksi osaan katsella maailmaa myös allergisen silmin.

Vanhemmuudessa epävarmuus on läsnä usein. Viimeksi tunsin suurta huolta ja epätietoisuutta kun alkuviikosta T sai jonkun allergisen reaktion ja lähdimme viemään häntä päivystykseen. T:llä on atooppinen iho, joka ilmeisesti saattaa reagoida hyvinkin voimakkaasti välillä.

Monista epävarmuuden hetkistä huolimatta on ollut ihan koko ajan kauhean luontevaa olla äiti. On tuntunut niin täysin normaalilta, että tuo pieni tyyppi on minusta niin riippuvainen. Joskus toki hiukan ahdistavaltakin, ja onhan tämä ruuhkavuosien arki kiireistä. Teen juuri nyt paljon kaikkea: paljon leikkimistä, paljon ruuanlaittoa, paljon töitä... Ja todella paljon uhmaikäisen kanssa taistelua, joka todellakin syö voimavaroja. Välillä koen huonoa omaatuntoa meidän aika kiireisestä ja aikataulutetusta arjesta. Ehkä jotain kertoo sekin, että T leikkii usein autoillaan (!) kotileikkiä, jossa äitiauto ja iskäauto lähtevät töihin ja pikkuauto viedään päiväkotiin. 

Eilinen keskustelu autossa:

- Äiti, minä en pärjää vielä yksin.

- Et tietenkään kulta. Olet pieni lapsi ja pienet lapset eivät pärjää yksin.

- Niin, ne tarvitsevat äitiä.

- Niin tarvitsevat.

- Ja äiti tarvitsee minua.

Taas kerran niin naulan kantaan. 2-vuotiaan kanssa keskusteleminen on maailman ihaninta. (Paitsi niiden uhmakohtausten aikana.)

Pakkasin muut pikkuvaatteet ystävälle lainaan, mutta kotiintulohaalarin sujautin nallen päälle. Tähtivauva-pipo on muisto sairaalasta, kaikki vuonna 2012 syntyneet saivat tällaisen myssyn. Pikku-T on kuulemma tämän pienen nallevauvan iskä. Siinäpä vasta hieno ja vastuullinen tehtävä.

Kiitos, ikkä

Vielä muutama vuosi sitten en olisi osannut arvata, millainen kokemus vanhemmuuden jakaminen on. Nyt tiedän. Se on intensiivistä, lujaa, onnellista ja usein myös raskasta. Mieheni on minulle rakkaampi kuin koskaan nyt kun hän on poikani isä. Ja miten ihana, omistautunut isä hän onkaan! 

Mutta myönnettävä se on, meidän kahden elämä pyörii nyt vanhemmuuden ympärillä, aikataulut pitää sumplia ihan uudella tavalla ja usein tulee elettyä "läpsystä vaihto" -päiviä, jotta kumpikin ehtisi myös harrastaa ja käydä töissä. Se on meille ihan OK, ehdimmehän viettää monen monta vuotta toisiimme keskittyen ja niitä vuosia on tulossa vielä lisää tulevaisuudessa. Nyt nautimme tästä elämänvaiheesta. Siitä, että saadaan olla "ikkä" ja äiti. Ja samalla yritetään pitää huolta siitä, että myös kahdenkeskistä aikaa on aina silloin tällöin.

Meidän T:n vauva-aika ei ollut ihan helppoa. Ennen kananmuna-allergian löytymistä vauva oli todella itkuinen ja niin oli äitikin. Tunsin itseni jotenkin huijatuksi, miksei kukaan kertonut, että äitiysloma on tällaista? Ja kaikki vain hokivat, että nauti nyt joka hetkestä. Oli siinä isällä kestämistä kun kävi päivät töissä ja kotona odotti kaksi rättiväsynyttä! 

Minä en ole koskaan päästänyt itseäni kovin helpolla (kai juuri missään asiassa) ja silloinkin kaiken piti olla tip top, vaikka vauva oksenteli kaaressa, ei nukkunut puolen tunnin pätkää pidempään ja lopulta en itsekään enää osannut nukkua. Piti olla tukka hyvin, nätit vaatteet molemmilla, harrastuksia, koti siisti ja kaunis. Panostin niin kovasti neuvolareissuihinkin, että olisimme levänneitä ja kaikki näyttäisi hyvältä. Ja sitten ihmettelin kun meitä ei otettu tosissaan! Muistan, miten pyytelin yhdeltä allergialääkäriltä anteeksi kun vauva huusi hysteerisenä koko käynnin ajan, pahoittelin etten ollut oikein osannut ajoittaa syömisiä ja nukkumisia oikein. Muistan, että minua hävetti, kauheaa miten huono äiti olen. Lääkäri totesi, että hyvä niin, nyt näen miten vaikea vauvalla on olla. Ja hän olikin ensimmäinen lääkäri, joka otti meidät tosissaan, jonka kautta saimme apua. 

Joskus kaverit kysyvät vinkkejä vauva-ajan hankintoihin, enkä oikein niitä osaa antaa. Meillä oli aika vähän tavaraa kun pikku-T syntyi ja sitä hankittiin tarpeen mukaan. En viihtynyt kotosalla pitkiä aikoja ja minusta oli ihan mukavaa lähteä ostoksille aina kun jotain tarvittiin. Mutta sen vinkin annan, että ottakaa vauvalle vakuutus! Meillä sitä ei aluksi ollut ja uskon, että kunnallisella lääkärillä käyminen hidasti todella paljon avun saamista itkuiseen arkeemme. Kun lopulta menimme yksityiselle, asiat alkoivat rullaamaan ihan eri tavalla. Nykyään meillä on vakuutus (jonka onneksi saimme ilman rajoituksia, ihanaa!) ja se on kyllä todellinen arjen pelastus kun lasta voi käyttää lääkärillä ilta-aikaan ja varata ajan juuri sille erikoislääkärille, jolle haluaa.

Pikku-T:n vauva-aika on silti jäänyt meille molemmille mieleen onnellisena aikana. Katsomme kuvia yhdessä tippa linssissä ja koemme olevamme todella etuoikeutettuja, että olemme saaneet jakaa senkin kokemuksen yhdessä. 

Miksi kirjoitan isänpäivänä tällaisesta aiheesta? Siksi, että haluan ottaa osaa keskusteluun, kirjoittaa aiheesta, josta ovat kirjoittaneet jo ainakin Katri Manninen täällä ja Magicpoks-bloggaaja Maj täällä. Uskon, että vauvat ovat kautta aikojen nukkuneet huonosti ja pikkulapsiarki on ollut raskasta. Nykyajan äidit ovat kuitenkin äärimmäisen väsyneitä usein, sillä heihin kohdistuvat paineet (toisilta äideiltä) ovat niin suuret. Tukiverkostot ovat usein kaukana (kuten meillä) ja pärjäämisen kulttuuri on vahva. Ikään kuin aina menneisyydessäkin yksin äiti olisi hoitanut lapset, ei todellakaan! Tukena oli kokonainen yhteisö.

Minun kokemukseni mukaan miehet ovat erinomaisia isiä, hauskoja, rakastavia, omistautuneita ja mahtavia. Ainakin kaikki minun kaveripiirini isät. Minä olin todella väsynyt äiti, mutta väsymys ei mennyt liian pitkälle, kiitos mieheni. 

Synnytykseni oli melko vaikea ja ehkä toisin kuin ehkä yleensä, ensimmäinen vaipanvaihtaja oli mieheni. Minä opettelin vauvanhoidon vasta hänen jälkeensä, sain ensin keskittyä omaan paranemiseeni. Missään vaiheessa en ole ollut yhtään enempää vanhempi kuin isäkään, joskus tuntuu, että jopa päinvastoin. Palattuani töihin mieheni teki vajaata työviikkoa, jotta lapsellamme olisi pehmeämpi lasku päiväkotiarkeen. Minulla on kotoa hyvin paljon lastenhoitoon ja kotitöihin osallistuvan miehen malli, isäni kun on ollut ihan samanlainen. Olen tästä kaikesta kovin kiitollinen.

Huh, kauhean sekava postaus, jota en nyt oikein osaa päättää järkevästi. Joten päätän sen vain kiittämällä omaa isääni, lapseni isää ja isoisiä. Olette enemmän kuin osasin toivoa. Onnea isäinpäivänä!

Supernaisen peruspäivä

6.00: Keskiviikkoaamu, herätyskello soi. Torkutan ja torkutan, ihan liian pitkään. Lopulta potkin itseni yläs 6.30, kylppäriin pesemään hiukset ja sen jälkeen alakertaan keittelemään kahvia. Voi kunpa olisin ladannut keittimen illalla valmiiksi... 

6.45: Istun kahvikupposen kanssa keittiön pöydän ääressä ja selailen uutisia netistä. Ihana hetki. Tarvitsen ehdottomasti aamuun oman ajan ennen kaiken rumban alkamista. Laittelen kahvin juomisen lomassa lapsen päiväkotivaatteita valmiiksi ja tsekkailen säätiedotuksen, työmeilit sekä kalenterimerkinnät.

7.00: Siirryn yläkertaan meikkailemaan. Tänään pitää saada oma naama tehokkaasti kammattua, sillä mies on työmatkalla ja olen yksin vastuussa pikkujätkän päiväkotikuntoon saattamisesta. Saan ihan rauhassa laittautua, sillä poika nukkuu pitkään...

7.30: Itse asiassa liian pitkään, edelleen vetelee sikeitä, enkä meinaa saada häntä hereille. Oih voih, minuutit kuluvat, pian tulee kiire... Ja riita. Ja niinhän siinä käy. Raivareiden saattelemana saan väkisin raahata T:n ylös sängystä ja pukea hänelle päiväkotivaatteet. En jaksa pakottaa potalle, ihan täysi työ saada poika edes suurin piirtein päiväkotikuntoon. Huonoäiti-pisteet ropisee.

7.50: Vihdoin auto starttaa kotipihasta kohti päiväkotia. Onneksi T jää hyvillä melin päiväkotiin ja pääsen 8.00 jatkamaan matkaa töihin. Matkalla kuuntelen radiosta uutiset ja muuta ohjelmaa, tämä on jotenkin todella tärkeä osa aamua mulle. Hyvä musa antaa hyvät fiilikset päivään ja on kiva kuulla päivänpolttavat uutiset ja puheenaiheet heti aamuun.

8.20: Töissä! Edessä on peruskiireinen päivä, oikeastaan aika mukava. Kolme reilun tunnin mittaista palaveria ja siinä väleissä kaikenlaista akuuttia hoidettavaa, mutta ehdin pari rästiin jäänyttä juttuakin hoitaa. Kiva päivä, paljon huumoria työkavereiden kesken. Lounas jää väliin kiireessä, huono juttu jota yritän välttää viimeiseen asti. Huomaan iltapäivällä olevani aika veto pois ja käyn nappaamassa klo 15 sämpylän kahvilasta.

16.25: Työpaikan ovi sulkeutuu perässäni. Hommaa ja flow'ta olisi riittänyt, mutta pakko lähteä...

16.45: Päiväkodilla! Pikku-T on (taas) viimeinen lapsi hoidossa. Pienessä päiväkodissa taitaa olla paljon sellaisia lapsia, jotka haetaan jo ennen neljää. Onneksi päivä on mennyt hyvin ja nähdään vielä tuttuja parkkipaikalla.

17.00: Kotona, ah. Pyykkikone laulamaan ja ruokaa pöytään. Onneksi edellisen päivän pastaa on jäljellä ja voimme vain lämmittää sitä.

17.40: Ruokailut ja pesut ohi, keittiö puhdas, pikku-T ehtii katsoa hetken Pikku-Kakkosta. Hän kieltäytyy menemästä potalle ja pissaa lattialle, great...

18.00: Pikku-Kakkonen loppuu ja pikku-T pyytää saada katsoa Tuomas Veturia. OK, äiti on nyt vähän väsynyt, katso vaan. Puoli tuntia vierähtää ja saan samalla pienen hengähdystauon lemppariblogien uusien postausten merkeissä.

18.30: Ehdotan pojalle, että lähdettäisiin kauppaan. Ostettavaa on tosi paljon, mutta haluan lähteä kävellen, jotta saan raitista ilmaa ja liikuntaa samalla. Kuten yleensäkin, mietimme yhdessä kauppalistaa. T muistuttaa, että pitää ostaa pastilleja.

18.50: Ulkona! Pikku-T haluaa kävellä itse koko parin kilometrin matkan kauppaan, joten matka sujuu aika verkkaisesti. Juttelemme matkalla kaikenlaista, muun muassa päiväkotikavereista ja siitä, minne kuu on matkalla ja missä se asuu. Kauppareissu sujuu ihan hyvin, T on aina todella innokas osallistumaan kaikkeen ja haluaa auttaa jatkuvasti pitkin reissua. Hengästyttävää! Kassallakin pitää saada painaa korttipainiketta, auttaa pakkaamisessa ja huutaa kovalla äänellä "kiittimoi!". Kaupassa näen työkaverini, joka varmistelee, olenko ihan tosissani kuljettamassa kaikki ostokset rattaiden ja kaksivuotiaan kanssa kävellen kotiin. Joojoo, tietysti! Siinä saankin päivän treeniosuuden ja uhmaan Emmaljungan painorajoituksia. ;)

20.00: Kotona ja iltapalalle! Ostettiin tarjouksesta lasten jugurtteja, joten niitä syödään. Laitan pyykit kuivumaan.

20.30: Muistan, että tänäänhän tulee toinen jakso Syke-sarjasta, nyt äkkiä pesulle, niin ehdin katsoa sen. Menemme T:n kanssa yhdessä suihkuun ja hammaspesulle.

21.00: Nyt se Syke alkaisi, mutta pikku-T haluaa kuulla monta iltasatua. Meillä on aika hauskaa, joskus (tai aika usein) kaksivuotiaan kommentit asioihin on vaan ihan viiltävän hassuja ja oivaltavia! T haluaa tulla äidin sänkyyn, ja sehän on ihan sallittua iskän ollessa reissussa. Lopulta hän nukahtaa vasta 21.35. Nooh, kaipa sen Sykkeen voi katsoa netistä joskus jälkikäteen...

21.45: Hipsin hiljaiseen alakertaan sammuttelemaan valot ja laittamaan tavarat paikoilleen. Sitten käperryn vielä sängynnurkkaan koneen kanssa ja surffailen hetken. 

22.40 Unta palloon! Yksi tavallinen arkipäivä on ohi, eikä unta tarvitse odotella. Nukun kuin tukki aamuun asti. Kylki kyljessä pienen rakkaani kanssa.

Todellinen supernainen tietysti vielä kuvaisi harmonisiin otoksiin päivän kulun, minä tyydyn julkaisemaan yhden otoksen pojasta, joka "ei nyt ehdi potalle kun täytyy lukea".