Kiitos, ikkä

Vielä muutama vuosi sitten en olisi osannut arvata, millainen kokemus vanhemmuuden jakaminen on. Nyt tiedän. Se on intensiivistä, lujaa, onnellista ja usein myös raskasta. Mieheni on minulle rakkaampi kuin koskaan nyt kun hän on poikani isä. Ja miten ihana, omistautunut isä hän onkaan! 

Mutta myönnettävä se on, meidän kahden elämä pyörii nyt vanhemmuuden ympärillä, aikataulut pitää sumplia ihan uudella tavalla ja usein tulee elettyä "läpsystä vaihto" -päiviä, jotta kumpikin ehtisi myös harrastaa ja käydä töissä. Se on meille ihan OK, ehdimmehän viettää monen monta vuotta toisiimme keskittyen ja niitä vuosia on tulossa vielä lisää tulevaisuudessa. Nyt nautimme tästä elämänvaiheesta. Siitä, että saadaan olla "ikkä" ja äiti. Ja samalla yritetään pitää huolta siitä, että myös kahdenkeskistä aikaa on aina silloin tällöin.

Meidän T:n vauva-aika ei ollut ihan helppoa. Ennen kananmuna-allergian löytymistä vauva oli todella itkuinen ja niin oli äitikin. Tunsin itseni jotenkin huijatuksi, miksei kukaan kertonut, että äitiysloma on tällaista? Ja kaikki vain hokivat, että nauti nyt joka hetkestä. Oli siinä isällä kestämistä kun kävi päivät töissä ja kotona odotti kaksi rättiväsynyttä! 

Minä en ole koskaan päästänyt itseäni kovin helpolla (kai juuri missään asiassa) ja silloinkin kaiken piti olla tip top, vaikka vauva oksenteli kaaressa, ei nukkunut puolen tunnin pätkää pidempään ja lopulta en itsekään enää osannut nukkua. Piti olla tukka hyvin, nätit vaatteet molemmilla, harrastuksia, koti siisti ja kaunis. Panostin niin kovasti neuvolareissuihinkin, että olisimme levänneitä ja kaikki näyttäisi hyvältä. Ja sitten ihmettelin kun meitä ei otettu tosissaan! Muistan, miten pyytelin yhdeltä allergialääkäriltä anteeksi kun vauva huusi hysteerisenä koko käynnin ajan, pahoittelin etten ollut oikein osannut ajoittaa syömisiä ja nukkumisia oikein. Muistan, että minua hävetti, kauheaa miten huono äiti olen. Lääkäri totesi, että hyvä niin, nyt näen miten vaikea vauvalla on olla. Ja hän olikin ensimmäinen lääkäri, joka otti meidät tosissaan, jonka kautta saimme apua. 

Joskus kaverit kysyvät vinkkejä vauva-ajan hankintoihin, enkä oikein niitä osaa antaa. Meillä oli aika vähän tavaraa kun pikku-T syntyi ja sitä hankittiin tarpeen mukaan. En viihtynyt kotosalla pitkiä aikoja ja minusta oli ihan mukavaa lähteä ostoksille aina kun jotain tarvittiin. Mutta sen vinkin annan, että ottakaa vauvalle vakuutus! Meillä sitä ei aluksi ollut ja uskon, että kunnallisella lääkärillä käyminen hidasti todella paljon avun saamista itkuiseen arkeemme. Kun lopulta menimme yksityiselle, asiat alkoivat rullaamaan ihan eri tavalla. Nykyään meillä on vakuutus (jonka onneksi saimme ilman rajoituksia, ihanaa!) ja se on kyllä todellinen arjen pelastus kun lasta voi käyttää lääkärillä ilta-aikaan ja varata ajan juuri sille erikoislääkärille, jolle haluaa.

Pikku-T:n vauva-aika on silti jäänyt meille molemmille mieleen onnellisena aikana. Katsomme kuvia yhdessä tippa linssissä ja koemme olevamme todella etuoikeutettuja, että olemme saaneet jakaa senkin kokemuksen yhdessä. 

Miksi kirjoitan isänpäivänä tällaisesta aiheesta? Siksi, että haluan ottaa osaa keskusteluun, kirjoittaa aiheesta, josta ovat kirjoittaneet jo ainakin Katri Manninen täällä ja Magicpoks-bloggaaja Maj täällä. Uskon, että vauvat ovat kautta aikojen nukkuneet huonosti ja pikkulapsiarki on ollut raskasta. Nykyajan äidit ovat kuitenkin äärimmäisen väsyneitä usein, sillä heihin kohdistuvat paineet (toisilta äideiltä) ovat niin suuret. Tukiverkostot ovat usein kaukana (kuten meillä) ja pärjäämisen kulttuuri on vahva. Ikään kuin aina menneisyydessäkin yksin äiti olisi hoitanut lapset, ei todellakaan! Tukena oli kokonainen yhteisö.

Minun kokemukseni mukaan miehet ovat erinomaisia isiä, hauskoja, rakastavia, omistautuneita ja mahtavia. Ainakin kaikki minun kaveripiirini isät. Minä olin todella väsynyt äiti, mutta väsymys ei mennyt liian pitkälle, kiitos mieheni. 

Synnytykseni oli melko vaikea ja ehkä toisin kuin ehkä yleensä, ensimmäinen vaipanvaihtaja oli mieheni. Minä opettelin vauvanhoidon vasta hänen jälkeensä, sain ensin keskittyä omaan paranemiseeni. Missään vaiheessa en ole ollut yhtään enempää vanhempi kuin isäkään, joskus tuntuu, että jopa päinvastoin. Palattuani töihin mieheni teki vajaata työviikkoa, jotta lapsellamme olisi pehmeämpi lasku päiväkotiarkeen. Minulla on kotoa hyvin paljon lastenhoitoon ja kotitöihin osallistuvan miehen malli, isäni kun on ollut ihan samanlainen. Olen tästä kaikesta kovin kiitollinen.

Huh, kauhean sekava postaus, jota en nyt oikein osaa päättää järkevästi. Joten päätän sen vain kiittämällä omaa isääni, lapseni isää ja isoisiä. Olette enemmän kuin osasin toivoa. Onnea isäinpäivänä!