Valot pimeyksien reunoilla

Moikka, mitä teille kuuluu? Pidin vahingossa viikon blogitauon, mutta se tuntuu paljon pidemmältä. Nimittäin tähän viikkoon on mahtunut tunteita laidasta laitaan. 

Pikku-T lähti viime perjantaina hoitoon mummilaan, oli lähtiessään kyllä hiukan flunssainen ja pientä lämpöä edellisenä yönä, mutta yleisvointi hyvä ja paranemaan päin. Oli ihan liikuttavan innoissaan kun pääsi mummilaan ja itsekin olin iloinen - aikuisten kesken omaa aikaa osaa arvostaa. Käytiinkin perjantai-iltana miehen kanssa kahdestaan syömässä ja kiertelin kaupungilla kaikessa rauhassa. Luksusta.

Luksus jatkui lauantaina kun pynttäydyttiin parhaimpiimme ja juhlittiin itsenäisyyttä Ilveksessä. Naurettiin vatsalihakset kipeinä ystävien seurassa, juotiin shampanjaa, laulettiin, tanssittiin. (En kestä kun Sanni on niin cool ja ihana!) 

Juhlaa varjosti kuitenkin tieto siitä, että pikku-T:n vointi oli mennyt huonommaksi. Kävimme hakemassa hänet kotiin sunnuntaina ja voi, miten pikkuinen olikaan kipeä. Ihan täydellistä hoitoahan hän oli mummilassa ja siellä päässä myös sairaalassa saanut, mutta vein vielä varmuuden vuoksi TAYSiin lasten päivystykseen kun toinen oli niin heikko ja hengitys kulki huonosti. Siellä vietettiin tunteja hyvässä hoidossa ja tutkimuksissa, lopputuloksena keuhkokuumediagnoosi. Sitä tässä onkin sitten paranneltu koko viikko.

Meillä on ollut tänä syksynä muutamia varsin pysäyttäviä tilanteita kun pienen hengittäminen on mennyt niin vaikeaksi. Tällaisissa tilanteissa tajuaa, miten lähellä rakkaus ja pelko ovat toisiaan. Miten vähän pystyykään tekemään. Kuinka riippuvainen on hoidosta ja avusta.

Sunnuntaiyönä kävelin pikkuinen kuumeinen lapsi sylissäni TAYSin parkkipaikalla, pimeys ympärillämme, sade piiskasi kasvoja. Nostin katseeni sairaalan pehmeän lämpimiä valoja kohti, aika monessa ikkunassa oli kynttelikkö. Kyyneleet kohosivat silmiini, miten kiitollinen voinkaan olla tuota valtavaa taloa ja sen upeaa henkilökuntaa kohtaan. Luonnonmukaisuus on hyvä ja hieno juttu, mutta meidän tapauksessa en varmaankaan kirjoittaisi tätä tekstiä, jos nykyaikaista lääketiedettä ei olisi.

Meidän pikku-T on oikeastaan sairastanut aika paljon koko ikänsä. Kaikki alkoi jo synnytyksestä, minulla oli raskausmyrkytys ja homma oli aika vaiheikas muutenkin. Heti rupeaman jälkeen meitä molempia jouduttiin vähän elvyttelemään. Toipuminen lähti molemmilla kuitenkin hyvin käyntiin ja viikkoihin nähden minikokoinen vauva osoitti reippaan ja pontevan luonteensa, kunhan ensimmäisten päivien tokkurastaan selvisi. En toki tiennyt, kuinka virkeä pari päivää vanhan lapsen pitäisi olla, mutta ymmärsimme kyllä, että hän oli aluksi hieman huolestuttavan vaisu.

En edes muista, kuinka monta kertaa olemme käyneet ensiavussa pojan kanssa, saati sitten lääkärin vastaanotolla noin muuten vain. Monta kuitenkin. Refluksitautia ja muita masuvaivoja, maitoaltistuksia, verikokeita, kananmuna-allergiadiagnoosi, anafylaksia. Korvatulehduskierre ja korvien putkitus. Osumaa hiekkalaatikon kanssa ja silmäkulman tikkaus. Vauhdikas metsäretki ja murtunut solisluu. Päälle perus vatsataudit, silmätulehdukset ja kuumeflunssat. Ja nyt sitten tämä taipumus vetää hengitys ahtaalle flunssan yhteydessä. Seuraavaksi tutkitaan sitä tarkemmin. 

Aina välillä minulta kysytään vinkkejä, mitä tulevaa vauvaa varten kannattaa hankkia. Sanon aina, että ottakaa vakuutus. Onhan se ihanampaa miettiä vaunuja ja pikkuruisia vaatteita, mutta niiden käyttöaika on lopulta lyhyt ja niitä ehtii kyllä ostella myöhemminkin. Minä tein sen virheen, etten aluksi ottanut vakuutusta (kröhöm, uskoin, ettei se lapsi nyt voi niin paljon sairastaa), mutta onneksi saimme sen myöhemmin. Minulle ainakin tuo mielenrauhaa kun tietää, että hoitokulut korvataan. Eikä sitä koskaan tiedä, milloin tarvitsee esimerkiksi kalliita lääkkeitä. Meillä on esimerkiksi kananmuna-allergiaan Epi-Pen-kynä ja vaikka sitä ei ole juurikaan jouduttu käyttämään, niin niitä kyniä saa kuitenkin olla ostamassa jatkuvasti kun menevät vanhaksi.

Tässä on nyt muutama päivä mennyt niin sisar hento valkoisena yrittäen saada samalla sivussa vähän töitäkin tehtyä, olen melkein unohtanut, että joulu on tulossa! Onneksi siitä muistuttaa Ikeasta ostamani ihana kasvi (ööö en taaskaan tiedä sen nimeä), joka on jouluisuudestaan huolimatta ihanan keväinen. Kyllä vihreys tekee aina hyvää.

Tänään pikkuinen pääsee jo päiväkotiin. Toivotaan tasapainoisempaa loppuviikkoa. Tiedättekö, tavalliset arkirutiinit ovat todellakin ihana juttu kun on joutunut hetken niistä poikkeamaan.

Valoa loppuviikkoon!