Sana, jonka käytöstä haluan luopua

Pitkästä aikaa täällä! Onpa tauko venähtänyt pitkäksi. Blogin tulevaisuutta on tullut pohdittua viime aikoina kun energiaa ei ole oikein riittänyt tälle osa-alueelle.

Omassa arjessani mielenkiintoiset työkuviot ovat vieneet eniten energiaa, mutta myös treeni-intoa on keväällä riittänyt. Ohjelmassa on ollut tavallisten jumppien lisäksi supertehokasta Fustraa ja juoksukoulua. Molemmissa lajeissa on palkitsevaa huomata, miten nopeasti pystyy kehittymään.

Pikku-T on aloitti ensimmäisen oman harrastuksensa, jalkapallon. Tosin voi olla, ettei kiinnostus vielä riitä kovin pitkälle, mutta lapsen ehdoilla mennään.  Pian vietetään 5-vuotissynttäreitä, todennäköisesti kolmen eri juhlapäivän voimin. Ei, en aio vieläkään järjestää teemajuhlia tai leipoa seitsemää eri sorttia tarjottavaa. Mutta rennot ja kivat juhlat tärkeimpien kanssa haluan ehdottomasti järjestää ja sankari itse pitää nyt ensimmäiset kaverisynttärit läheisimmille ystävilleen. Lahjatoivelistalla on lähinnä supervoimilla varustettuja supersankareita.

Kesäkuussa koittavaa Tokion matkaa ollaan suunniteltu iltaisin innokkaasti, siitä tulee kyllä varmasti vaikuttava kokemus. Lisäksi varmistin aurinkoisen ja lämpimän kesälomasään, nimittäin varasin eilen Kreikan pakettimatkan minulle, pikku-T:lle ja äidilleni. Ihania juttuja siis edessä! Ollaan vietetty parisuhdeviikonloppua ja tyttöjen viikonloppua, tavattu ystäviä. Kävimme jopa katsomassa yhtä ihanaa asuntoa, vielä se ei ollut SE oikea, mutta hiukan muuttohaaveitakin on välillä ilmassa. Edelleen järven rannalla asuminen on suurimpia unelmiani.

Sisustus on mielessä edelleen päivittäin. Luen ihania blogeja ja seuraan inspiroivaa kuvavirtaa Instagramissa. Juurikaan muutoksia ei ole tapahtunut omassa kodissa. Suunnitelmia surraa kyllä päässä senkin edestä.

Arki on aika täyttä eikä paljonkaan tule paikallaan makoiltua. Silti melkein koko ajan on tunne, etten mä tässä nyt mitään tee. Onhan niitä kaikenlaisia ahkeria ja rohkeita yrittäjiä ja lääkäreitä ja huippututkijoita ja hekin ehtivät kaiken. Tiedänkö yhden lapsen äitinä edes lapsiperheen arjesta mitään? Tuskin.

Joka toinen päivä mietin, että voisi kyllä tapahtua jotain. Jotain tosi isoa. Sellaista, josta joku ajattelisi onpa rohkeaa, mitenköhän tuossa oikein käy. Olenkin kai aika monen mielestä aika rohkea, mutta oikeasti mietin iltatolkulla, uskaltaisinko leikata otsatukan. Ja tunnen suurta nautintoa kun saan järjestellä vaatteita kaappiini viivasuoriin pinoihin sävyjärjestykseen. On ollut tässä vähän kiireitä, kauhee hoppu, en oikeen oo ehtinyt mitään ylimääräistä ja sitten kuitenkin olen järjestänyt sen vaatekaapin kolme kertaa.

Mutta siitähän on juuri kyse. Ei vaatekaapin järjestäminen ole mulle mitään ylimääräistä. Eikä hikoilu tai pitkät yöunet. Ne ovat minua. Välttämättömyyksiä. Ne ovat niitä merkityksellisimpiä asioita elämässä, turva-asioita. Ja niihin kuuluu ehdottomasti myös kirjoittaminen.

Liian usein tulee sanottua, että pitäisi tehdä kyllä sitä ja tätä ja täytyisi hoitaa tämäkin homma. Tarttis, täytyis, pitäis. Haluan tietoisesti luopua näiden sanojen käytöstä kokonaan. Uskon, että pitäisi-sanasta luopuminen tekee minusta myös paremman vaimon, ystävän, äidin ja työkaverin.

Kaikessa tässä arjen pyörityksessä en aio lopettaa blogia, mutta todennäköisesti päivittelen suhteellisen harvakseltaan. Toivottavasti jaksatte silti pysyä matkassa mukana. <3