Tänään oli tavallinen näky vastassa neljän jälkeen kun kurvasimme hakemaan poikaa päiväkodista. Iloinen lapsijoukko pelaili päiväkodin pihalla, pikku-T oli tietysti sählymaila kädessä. Meidät vanhemmat nähdessään hän juoksi innokkaana halaamaan, mutta sen jälkeen leikit olisivat mieluusti vielä jatkuneet, kotiin ei ollut kiire. Tuttu hoitaja raportoi päivästä: syönyt ja nukkunut hyvin, ollut nauravainen ja reipas, pari pientä kiukkukohtausta, normipäivä.
T:n lähettyvillä oli tuttu tyttö, pikku-V, joka on ollut koko päiväkotivuoden ajan pojan bestis. Nämä kaksi pientä ovat olleet kuin paita ja peppu. V puhuu T:stä jatkuvasti kotona ja toisin päin. Pienet halailevat paljon ja leikkivät lähes aina yhdessä.
Meillä on ollut onni pitää ihana, tuttu päiväkotipaikka tähän saakka, vaikka muutimmekin toisen kunnan alueelle. Lomien jälkeen on kuitenkin edessä iso muutos, päiväkodin vaihto. Uskon, että kaikki tulee sujumaan oikein hyvin, mutta mieli on silti kovin haikea.
Tänään oli pienten sydänystävysten viimeinen yhteinen hoitopäivä. Neiti V:n perhe jäi kesälomalle ja meidän T tosiaan jatkaa uudessa päiväkodissa syksyllä. Ihan kuin lapsetkin olisivat tämän tienneet, halauksista ei tahtonut tulla loppua erotessa. Meitä aikuisia nauratti, mutta päiväkodin pihasta pois kurvatessa kyyneleet sumensivat silmäni. Enkä usko, että olin ainut.
