Laitoin jonkin aikaa sitten kaikki unikaverit raidalliseen koriin. Iltaisin pikku-T aina valitsee sieltä sopivan nukkumaan mennessään. Eräänä iltana hän halusi tämän ison, valkoisen nallen. T kysyi, mistä nalle on tullut (tavaroiden alkuperä on alkanut kiinnostaa häntä).
- Se on Kirsti-mummin vanha, minä sanoin.
Pikku-T näytti kysyvältä.
- Muistathan Kirsti-mummin?
Poika pudisti päätään.
Yhtäkkiä se tulvahti läpi. Kauhea ikävä Kirsti-mummia. Miten voi olla mahdollista, ettei Pikku-T muista häntä enää? Kiirehdin näyttämään heistä kahdesta otettua viimeistä valokuvaa. Kuinka T on voinut unohtaa yhden minun elämäni tärkeimmistä ihmisistä?
Ehkä se ikävä tuli juuri siitä. Tajusin, ettei Kirsti-mummi ole minun pojalleni yksi tärkeimmistä ihmisistä, vaikka hän on ollut sitä minulle. 4-vuotiaalle hänen huoneensa virkattu peitto ja tyyny ovat vain peitto ja tyyny, minulle ne ovat kullanarvoisia muistoja mummista.
Hymyilin. Oikeastaan ikävä on tosi kaunis tunne.
<3 Ikävä yllättää toisinaan mitä ihmeellisimmissä paikoissa ja tilanteissa, vuosienkin jälkeen, hymy huulilla ja kyynel silmäkulmassa...
VastaaPoistaKauniisti sanottu. <3
PoistaYhyy... jäin tänne kotiin yksin (mikä tietysti on luksusta, jos ei lasketa tätä illan haikeutta) yhdeksi yöksi ja tämmöinen postaus saa kyllä kyyneleen silmäkulmaan... Näin se vaan elämä menee. Ihanat ja kauniit muistot (siis nuo fyysisetkin) teillä mummista <3
VastaaPoistaKiitos kauniista kommentistasi. <3 Ja nauti luksusillasta!
PoistaMieheni serkun poika oli alle 3-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli. Hän ei muista enää äitiään. Isommat sisarukset muistavat. Se on mielestäni kovin surullista. :'( Lasten muisti on niin kovin lyhyt, vaikka olisi kuinka tärkeitä ihmisiä kyseessä.
VastaaPoistaNäinhän se on. <3
Poista