Haikeasti onnellinen

Kesä on nyt ohi ja käännymme kohti syksyä. Pidän syksystä ja talvestakin paljon, eikä tapana ole ollut haikailla kesän perään. Mennyt kesä oli kuitenkin niin monella tapaa  erityinen, että olo on väkisinkin haikea.

Olen oikeasti ollut tänä kesänä todella onnellinen. Tuntuu hurjalta, melkein syylliseltä, kirjoittaa se tänne julkisesti näin kun maailmassa on tapahtunut niin paljon kaikkea pahaa ja käsittämätöntä. Mutta ehkä juuri se paha on korostanut sitä onnea, mistä minun kuuluu nauttia juuri nyt. Siitä, että saan olla kahden pienen ihanan vauvan täti. Että viisivuotias poikani on niin fiksu ja ihana. Ja hänen ansiostaan saan elää niitä paljon parjattuja ruuhkavuosia, jotka oikeasti ovat elämän parasta aikaa. Että toteutimme rakkaan kanssa reissuhaaveen Japaniin ja matka oli niin hieno. Ja olen turvassa meidän pienessä, kivassa kodissa, joka on meille juuri sopiva. 

Elämä ei tietenkään ole täydellistä, mutta eihän sen kuulukaan olla.

Oikeastaan olen aika melankolinen ihminen, tiesittekö sitä? Monet varmasti kuvailisivat minua iloiseksi, innostuneeksi ja pirteäksi, mutta innostuakseni kaipaan oikeasti aika paljon vakavuutta, yksinoloa ja miettimistä. Tykkään kuunnella synkkää musiikkia, lukea aika traagisia kirjoja ja katsoa sielua riipiviä elokuvia.

Minulle aika perusfiilis on tietynlainen ulkopuolisuus. En oikeasti tiedä, mistä se johtuu -  ehkä se on vain luonnekysymys. Tarve olla hiukan erakko, päästä omiin oloihin. Joskus ulkopuolisuudesta tulee haikea olo, mutta tiedän, että se menee ohi ja oikeasti tavallaan nautin siitä. Senkö takia olen muuttanut pois kotipaikkakunnalta, enkä (ainakaan vielä) palannut...? 

Oikeastaan tämän asian valossa on aika suuri ihme, että olen ollut saman miehen kanssa jo puolet elämästäni. Hän on ollut kyllä niin uskomaton siinä, että olen saanut omaa tilaa ja aikaa juuri niin paljon kuin olen tarvinnut, ja olen saanut sen pyytämättä. Nykyäänhän me tietysti tunnetaan toisemme niin hyvin, ettei aina tarvita edes sanoja. Tiedetään melkein kaikki matkan varrella tapahtunut. Vitsiä ei tarvitse kertoa loppuun asti kun molemmat jo nauraa.

En osaa ajatella, että onni olisi ansaittua sen enempää kuin epäonnikaan. Totta kai tietyt valinnat vievät meitä aina eteen päin ja onnellisuus voi olla monien valintojen summa. Mutta tänä kesänäkin se totuus on taas näyttäytynyt, että rakkaus ja toiset ihmiset ovat meillä aina vain lainassa. Ei elämää voi oikeasti suunnitella.  En pelkää kovin monia asioita, mutta menettämistä kyllä.

Oikeastaan kaikki on kuitenkin kiinni asenteesta. Eikö ole erikoista, miten vakavasti sairastuneet ihmiset ovat usein paljon positiivisempia kuin ennen sairastumistaan? Tai hassua se, että tänä viikonloppuna monet ovat iloinneet ihanan lämpimistä ja aurinkoisista keleistä kun vastaava sää heinäkuussa aiheutti pelkkää valitusta kylmyydestä.

Olenko ollut tänä kesänä erityisen onnellinen? Ehkä olen ollut monena kesänä yhtä onnellinen, mutta nyt vain tajunnut sen itse paremmin? Aika ihana ajatus. Tällä kohti syksyä ja pimeyttä. <3