Mikä riittää?

Jos olen pahalla tuulella, syy on yleensä sama. Olen tehnyt hirveästi kaikkea, ollut luova ja innostunut ja reipas ja rohkea ja positiivinen, joten olen väsynyt, mutta en osaa taputella itseäni olalle hyvin hoidetuista hommista. En, sillä minulla on lisää tekemistä ja liian vähän aikaa. Näen edessäni loputtoman työlistan, jonka tiedän jo valmiiksi olevan epärealistinen. Sätin itseäni siitä, että olen väsynyt, ovathan yleensä listalla olevat asiat enimmäkseen kivoja ja inspiroivia ja sellaisia, joita olen itse itselleni haalinut. Ja tässä on juuri se pointti. Saako kivoista asioista väsyä? Kuinka paljon itseltään pitää vaatia? Mikä riittää?

Lapsi lähtee ex tempore naapuriin leikkimään ja mies golfkentälle. Olen yksin kotona. Makaan lattialla, kuuntelen musiikkia... Kaiken pitäisi olla hyvin, äidin oma hetki rentoutua, rauhottua, mutta ajatukseni lähtevät pyörimään suorittamisrataa. Hei, tuolla on jotain ihmeen tahmaa lattiassa! Haen rätin, pyyhin, enkä enää osaa palata makuuasentoon. Piiskaan itseäni, tämä aikahan pitää hyödyntää. Pitäähän minun nyt hyvänen aika saada jotain aikaiseksi kun tällainen yllättävä oma aika iski. Vähintäänkin tehdä pari joogasarjaa, ottaa muutama kuva blogiin, niistähän minä nautin ja saan hyvää oloa.

Kuvaaminen on ihanaa. Rentoudun sen parissa ja pystyn yleensä myös näkemään linssin läpi kauniita asioita ympärilläni. Mutta kuva voi olla myös raadollinen. Ruudulta näen pölyn, toisiinsa epäsopivat sävyt, taas sitä hemmetin tahmaa lattiassa. Ja taas pitää hakea se rätti ja voi luoja nyt poistan nämä kuvat äkkiä ettei vaan kukaan saa tietää, että meilläkin on pölyä ja tahmaa lattiassa. Kamera jää sivuun kun siirryn taas suoritusmoodiin, eiköhän samalla hoideta nuo roikkumaan jääneet laskut tuosta pois ja seinäkalenteri ajan tasalle.

Voi apua, asuntomessukuvat on edelleen käsittelemättä ja blogikirjoitus messusuosikeista kirjoittamatta. Huhhuh, onpa noloa! Hetkinen. Siis noloa kenelle? Blogi on oma vapaa-ajan harrastukseni, tänne saan kirjoittaa ja kuvata ihan mitä haluan, en ole tilivelvollinen kenellekään eikä postauksista ainakaan pitäisi ottaa yhtään lisää paineita arkeen. Tietysti päässäni ruksuttaa koko ajan inspiroivia postausaiheita, mutta koska aika ja ihmisen voimat ovat rajallisia, ideoista jää puolet toteuttamatta. Niin se vain on.

Sisustaminen on minulle rakas harrastus, joka oikeasti tuottaa paljon iloa arkeen. On ihanaa kun koti on itselle mieluisa ja pienetkin muutokset sisustuksessa piristävät aina paljon. Mutta välillä on vain aikoja, jolloin niitä muutoksia ei ehdi eikä jaksa tehdä. Nytkin on ajatuksena parin seinän maalaaminen, mutta en oikeasti tiedä milloin sellaista ehdimme toteuttaa. Ei niistä ainakaan paineita pitäisi ottaa, seinäthän ovat kuitenkin pystyssä, ehjät ja siistit - maali on vain väriä pinnassa. Piristääkö uusi seinän väri niin paljon, että sen takia kannattaa mennä omien voimavarojen äärilaidalle ja olla huonolla tuulella? Ei varmasti.

Ja ne lapsen leikit olkkarin lattialla... niitähän on aina! Kuka on päättänyt, että ne pitää siivota yöksi pois? Ihan minä itse. Eihän niitä kukaan yöllä katsele, en ainakaan minä, pahin unikeko ikinä. Ja voi sitä pienten silmien loistetta kun aamulla herätessä muistaa, että meillähän olikin tällainen hieno junarata valmiina.

Olen innokas järjestämään kaikenlaisia pienempiä ja isompia juttuja ja haluaisin ehtiä tekemään sitä enemmän. Joku teatteri-ilta sisaruksille, vähän Chisun keikkaa ja hotelliyötä ystävien kanssa, pikku-T:n kaveritapaamisia, pientä juhlantynkää työkavereille, miehen kanssa weekend get-away... en tiedä, mistä niitä ideoita tulee, mutta ne vain täyttävät pääni. Kivoja juttuja, mutta joudun muistuttamaan itseäni, ettei ole realistista hoitaa näitä kaikkia, niin hauskoja kuin ne varmasti olisivatkin.

Kävin tällä viikolla elämäni ensimmäistä kertaa vyöhyketerapiassa. Sain suosituksen ystävältäni, joka on tunnistanut minussa tämän mikä riittää-pohdinnan ja taitaa olla itsekin taipuvainen päätymään samaan suorittamismoodiin. Kokemus oli kyllä tosi mielenkiintoinen! Olen ehkä nuorempana yrittänyt muuttaa itseäni ja pettynyt, nyt yritän oppia tuntemaan itseni paremmin ja sitä kautta jaksaa paremmin. Ja tietysti on hyödyllistä miettiä, mistä tietyt toimintamallit juontavat juurensa, vyöhyketerapiassahan uskotaan, että monet käyttäytymismallit ovat perittyjä. Onko teillä kokemusta vyöhyketerapiasta? Olisi tosi kiva kuulla!

Eräänä iltana olin alkanut järjestellä kodinhoitohuoneemme pyykkikaaosta ja kerännyt eri väristen pyykkien kasoja lattialle ja pyykkitelineen päälle ja suunnilleen joka puolelle. Homma kuitenkin keskeytyi ja itselleni poikkeuksellisesti päätin antaa olla, siirryin sohvalle makoilemaan ja taisin korkata siiderinkin. Mies tuli kotiin, vei treenikamojaan kodariin ja kohdatessaan näyn, kysyi yllättyneenä: Mitä täällä on tapahtunut? Vastasin, että nyt ei voimat riittäneet, katsotaan niitä pyykkejä sitten myöhemmin. Mieheni reaktio oli leveä hymy, halaus ja toteamus ihan mahtavaa, hyvä kulta.  

Joten - mikä riittää? Todennäköisesti paljon vähempi kuin uskot. Riittää kun olet. Rakkaimmat ympärilläsi eivät ole kiintyneet sinuun suoritustesi takia vaan sen, millainen ihminen olet niiden takana. Luova ja innostunut ja reipas ja rohkea ja positiivinen - ja välillä väsynyt. Ja se on ihan OK.

Kaunista, aurinkoista ja rentoa sunnuntaita!